”Ruotsin kuunteluille.”
”Jotka menee ihan päin helvettiä”, mä totean ja kohotan omaa
skumppalasiani. Luojalle kiitos tiistai-illoista, Ellasta ja siitä faktasta,
että kantiskortilla skumppalasit maksavat kaksi euroa kipale. Että ei tässä
mitään, helvetin hyvin menee.
Ella on oma hurmaava itsensä, paitsi silloin kun sen pitäisi
juoda hienostuneesti skumppaa. Se ottaa korkeasta lasistsaan tukevan otteen ja
heittää koko lasin kerralla kurkkuunsa, enkä mä ole koskaan ymmärtänyt, miten
se pystyy tuohon – kummallinen naikkonen, täytyy sanoa. Se vain vähän
puistelehtii nielaistuaan, kai ne kuplat kutittelevat jopa sen kurkkua,
pamauttaa lasinsa pöytään, ja hymyilee mulle oikein kauniisti.
”Joten.”
”Joten.”
”Mikä on tän illan suunnitelma?”
Mä oikeasti rakastan Ellaa. Se on ollut mun paras ystäväni
luoja yksin tietää kuinka kauan, se on mun parempi puoliskoni, se on vastakohta
mun likaisenvaalealle polkalle pitkine, mustine hiuksineen (luonnollisen
mustine, suomalaiselle aika mieletön juttu, eikö?), se on Yin mun Yangille, jos
mä nyt niin voin muka sanoa. Silti siinä on jotain, mitä mä en ole kaikkien
näiden vuosienkaan jälkeen oppinut tajuamaan.
”Mä nyt ajattelin mennä himaan… koska huomenna tosiaan on ne
ruotsin kuuntelut…”
”Et sä voi mennä himaan vielä”, Ella nauraa, ja sen katse ei
katso mun suuntaan. Kkääntymättäkin mä tiedän, että mun takana on joku, joka on
niin pirun kuuma että Ella kieputtelee hiuksia sormiensa ympärille
katsellessaan suoraan mun ohi, puree huolellisesti punattua alahuultaan
katsellessaan miestä, joka varmasti katsoo sitä. Onko olemassa mies, joka ei katsoisi mun parasta ystävääni, Ella Liljaa? Niin, sitähän kuule minäkin
tässä mietin.
Totuus on, että mun pitäisi mennä kotiin. Kello ei ole kuin
kymmenen, jos mä nyt lähtisin, mä olisin umpiunessa kotona kaikkien Chris Evans
slash Captain America-julisteideni alla ennen yhtätoista, mutta kokemus kertoo,
ettei Ella tule päästämään mua mihinkään ennen kuin on saanut mitä haluaa… eli
sen hyvännäköisen miehen tuolta, luultavasti baaritiskiltä, mihin tyttö
katselee. Tyttö nousee ylös ja sanoo, että menee hakemaan meille uudet juomat,
vaikka mä en ole ottanut kuin kaksi kulausta omastani, ja mä kaivan
turhautuneena puhelimen esiin.
Facebookissa ei tapahdu ythään mitään, mitä nyt ihmiset
höpisevät siitä, että huomenna ruotsin kuuntelut, voi voi, mitään en osaa enkä
ainakaan sanaakaan ymmärrä, muutama kaveri ilmoittaa olevansa liian hetero
ymmärtämään ruotsin kaunista kieltä. Ei sillä, mä kuulun ihan samaan kastiin,
mutta pointti ei ole siinä. Ruotsin kuuntelut tulevat menemään ihan
perseelleen, enkä mä voi sille mitään, mutta kunhan läpi pääsee niin kaikki on
hyvin.
Mä kurkistan olkani ylitse tiskin suuntaan, ja siellähän se
Ella on, hymyilemässä kauniisti taas jollekin kaksviis vuotta satakasiviis
senttiä alle ysiviis kiloa miehelle. Perinteisestä kaavasta poiketen tällä
miehellä on blondit hiukset, sellaiset luonnollisen vaaleat, vaaleammat kuin
mun omat. Ellan miestyyppiin kuuluu enimmäkseen kuumat brunetet, mutta täällä
ei ole ketään sen miesmakuun tuota miestä sopivammin sopivaa, joten kai sen nyt
oli pakko tyytyä tuohon.
Mä en tiedä. Musta tuntuu, että mua pitäisi vituttaa se
fakta, että mun paras kaverini on se, joka aina pyörii kaikkien miesten kanssa
ympäriinsä, että jos mulle joku erehtyy hymyilemään baarissa, Ella purjehtii
paikalle ja saa senkin vähäisen kiinnostuksen miehen osalta kuolemaan, ja ennen
illan loppua Ella palaa miestevessasta posket ja huulet punoittaen, hameensa
asentoa korjaillen.
Ei mua edes vituta. Pitäisi kai, mutta ei vituta. Jotenkin
siihen tottuu, ja miten mä voin kaivata jotain, mitä mulla ei ole koskaan ennen
ollut? No sitähän mäkin tässä vähän kelasin, hei. Mä olen ihan tyytyväinen
siihen, että Ella on mun paras ystäväni ja mä olen meistä se ruma yksilö,
vaikken mäkään mikään ruma ole – mä huolehdin itsestäni, ulkonäöstäni ja
vartalostani, mun vaatteet ovat siistit eikä hengitys haise muuten kuin
krapula-aamuna. Mä vain olen aivan eri tyyppiä kuin Ella, enkä mä hymyile
miehille.
Mä ehdin lopettaa kuohuvani ennen kuin Ella palaa kahden Gin
tonicin ja miehen kanssa. Mies esittelee itsensä Tommiksi, ja mä melkein
arvasin että sne nimi olisi Tommi. Tuon näköiset jätkät ovat aina nimeltään
Tommi. Aina. Mä voin kertoa, että mun otantaan tässä vaiheessa kuuluu aika
monta miestä, monta nimeä, enkä mä parhaalla tahdollanikaan muistaisi edes
puolia… paitsi että tuon näköiset miehet, joilla on sellainen leukaperäparta,
ne ovat aina Tommeja, jos ne ovat vaaleatukkaisia.
Ella kiinnittää huomionsa enemmän Tommiin kuin skumppaan tai
muhun, ja mä olen siihen ihan tyytyväinen. Mä lopettelen lasini, nousen
seisomaan, kumarrun suukottamaan tyttöä molemmille poskilleni ja toivotan hyvää
yötä, muistutan että kuunteluissa täytyy olla konserttitalon aulassa kello
seitsemän viisikymmentä, ei minuuttiakaan myöhemmin. Siitä Ella ja Tommi saavat
lisää jutun juurta, ja mun tehtäväni on täytetty.
Kello on 7:48, kun Ella purjehtii aulaan. Sitä ei voi olla
huomaamatta, se rakastaa korkojensa kopinaa ja pitää huolta siitä, että kaikki
huomaavat sen saapuvan. Kahdessa minuutissa ehtii saada aika hyvän kuvan siitä,
miten eilisilta meni Ellan osalta.
Yksitoista, ja mä olin peiton alla. Puoli kaksitoista, ja ne
olivat taksissa, ja mä olin nukkumassa. Kaksitoista, ja ne naivat ihan vitusti.
Sen jälkeen aika loppuu ja meidät käsketään käänteisessä sukunimijärjestyksessä
sisään konserttisaliin, Ella jää seuraavaan satsiin, ja istuttuani omaan
vakipenkkiini mä jään tuijottamaan eteeni jaettuja papereita. Ei mitään järkeä.
Eilisen skumpat naputtavat päänsäryn puolikasta ohimolla, ja mä kiroan sekä
Ruotsin, ruotsin kielen että ystävättäreni alimpaan helvettiin.
Kuuntelut menevät tasan niin poskelleen kun mä arvasin
niiden menevän. Ei mitään rajaa, eikä ainakaan mitään järkeä. Kyllä mä läpi
pääsen, mutta turha odottaa enempää kuin beetä. Ehkä C, ehkä ei. Tuskin.
Ovien ulkopuolella mä jään seisomaan suoraan
auringonpaisteeseen, miettimään, mitä teen. Vielä ei tee mieli laittaa
kuulokkeita päälle, ei tee mieli liikkuakaan, vaikka musta tuntuu että voisin
juoda kahvia tai jotain oikein mielelläni. Ehkä ihan pian, mutta ei ihan vielä
kuitenkaan. Mä jään seisomaan paikoilleni, nostan kasvoni kohti aurinkoa ja
nautin siitä, että Suomen ikuinen, pitkä, pimeä ja kammottava talvi alkavat
lopultakin väistyä, aurinko alkaa maaliskuun lopusta huolimatta lämmittää
oikein toden teolla. Mä seison silmät kiinni jalkakäytävällä sen aikaa kun
tekee mieli, ja jatkaisin oikein mielelläni vielä pidempäänkin, mutta mut
keskeytetään koputuksella olkapäähän.
”Ella mitä vittua –” mä aloitan ja käännähdän vasta sitten
ympäri. Mun takana ei seiso kuitenkaan Ella, ei todellakaan Ella, vaan joku
tuntematon. Joku, joka hymyilee mulle alaspäin sen puoli metriä korkeammalta.
Joku, joka on mies, ja jonka hartiat ovat mielettömän leveät. Joku, joka on ennen
kotoa lähtöään kammannut vaaleanruskeat, melkein blondit hiuksensa siistille
jakaukselle, sellaiselle vanhanaikaisemmalle, sellaiselle erittäin hurmaavalle.
Mies hymyilee mulle alaspäin, ja sen hymy oon… herttainen. Voiko niin sanoa?
Niin voi todellakin sanoa. Miehessä on jotain tuttua, mä kelaan läpi
mielessäni kaikkia niitä miehiä joita olen varsinkin viimeisen vuoden aikana
tavannut Ellan kanssa ulkona ollessa, mutta tämä mies ei ole sillä tavalla
tuttu. Tämä mies on älyttömän kuuma, ei siinä mitään, mutta mä olen melkein
varma, ettei se ole koskaan maannut (tai seisonut, mä en tiedä enkä haluakaan
välttämättä) Ellan kanssa. Tämä mies on tuttu jostain muualta, koska mä en
yleensä viehäty Ellan miehistä. Tämä mies on lihaksiensa takia reilusti yli
sadan kilon, mä näen sen sen hyvin istuvasta parkatakista. Voi luojan tähden.
”Anteeksi”, mä sanon ja puren alahuultani, ”mä luulin –”
”Ei se mitään. Mä vaan yritin sanoa, että sun kuulokkeet
roikkuu melkein maassa”, mies sanoo ja viittaa mun harmaan, avonaisena
roikkuvan villakangastakin taskun suuntaan. Mä katson tyhmänä alaspäin, ja
siellähän ne kuulokkeet, valkoiset johdot roikkuvat puolisäären kohdilla.
”Voi ei, kiitti”, mä sanon ja hymyilen suoraan ylöspäin. ”Kiitos
paljon.”
”Eipä mitään”, mies sanoo ja nauraa. ”Neito hädässä, totta
kai sellaisia pitää auttaa, vai kuinka?”
”Niin no jaa”, mä mutisen. Nyt et punastu, Helena, nyt et
perkele punastu. ”Sori. Mä oon vähän jäissä, just oli ruotsin kuuntelut
ja –”
”Joo, mä kestän sen ehkä”, mies nauraa. ”Ruotsin kuuntelut
meni huonosti, mä oletan?”
”Näytänkö mä siltä että oon ihan paska ruotsissa”, mä
tuhahdan.
”Et. Kunhan arvasin.”
”No ne meni ihan päin helvettiä, et ei siinä mitään.”
”Mä jotenkin arvasin. En oo vielä ikinä tavannut ketään,
jolla ne olis menneet hyvin. Joten. Saanko mä tarjota sulle kahvit, vaikka ihan
vain lohdutukseksi?”
”En mä edes tiedä sun nimeä”, mä sanon ja hymyilen ylöspäin,
yritän kuumeisesti miettiä, mitä Ella sanoisi tällaisessa tilanteessa. ”Äiti on
opettanut, ettei tuntemattomille miehille saa puhua eikä niiltä pidä ottaa
kahvia tai mitään muutakaan.”
”Hauska tutustua”, se sanoo hämmentymättä ja ojentaa
hanskattoman kätensä parkatakkinsa taskusta. ”Nyt me ei olla enää
tuntemattomia, joten saanko tiedustella neidin nimeä?”
”Helena”, mä sanon ja puristan sen kättä omalla,
vaaleanpunaisen lapasen sisällä olevalla kädelläni. Tiukasti, koska mä olen
kuullut, että luotettavat ihmiset puristavat kättä tiukasti, ja syystä X, tai
ehkä Y, mä haluan vaikuttaa tälle miehelle luotettavalta. Naurettavaa, mä
tiedän. Mua ei kiinnosta.
”Kuutti”, se sanoo ja hymyilee.
