#2: 4416

Mä mokasin.

Huolella.

Mitä mä tein? Lähdin Kuutin matkaan. Lähdin sen kanssa juomaan kahvia. Me kauppakeskuksen yhteen kahvilaan, sellaiseen, josta saa stalkata ihmisiä lasin takaa ja jossa on ah niin mukavaa istuskella. Kuutti itse ehdotti sitä, sanoi että on asunut täällä vasta vähän aikaa, mutta että on jo oppinut pitämään siitä kahvilasta. Turha kai mainita, että se on mun lempipaikkani koko kaupungissa, juuri sen takia, että ihmiset kävelevät siitä ohitse eivätkä useimmiten vaivaudu katsomaan sisään lasisten seinien läpi, niin että mä saan tuijotella ihmisiä… ja vitut. Sieltä saa kahvia hintaan kaksi kuusikymmentä, ja santsikuppeja saa käytännössä rajattomasti. Joten haistakaa vittu, mä rakastan sitä paikkaa.

Joten mitä me tehtiin? Istuttiin. Puhuttiin. Mä en tiedä, mitä helvettiä se teki että sai mut puhumaan sillä tavalla ihan yhtäkkiä, mutta niin vain me puhuttiin ihan mistä tahansa ja samalla ei mistään, ei ainakaan mistään järkevästä. Käytiin läpi lempileffojamme, lempibiisejämme, lempisarjoja, ihan sama, mitä tahansa, kaikkia niitä, ja meidän maut käyvät täydellisesti yksiin. Mieletöntä. Aivan mieletöntä, ei mitään järkeä, mutta niin vain kävivät. Mun lempileffat ovat sen lempileffoja, ja sen lempibiisit ovat mun lempibiisejä. Mitä tahansa, kaikkea mahdollista.

Ja niitten kahvien jälkeen… mä annoin sille puhelinnumeroni. Ja mä sain sen puhelinnumeron. Me ollaan tekstattu. Me ollaan puhuttu puhelimessa. Ja me ollaan juotu kahdesti kahvia sen jälkeen.

Joten kyllä, mä mokasin. Ihan vitun lujaa. Tässä ollaan sitten taas tilanteessa, jossa mä en olisi kuvitellut olevani: on Helena Lintunen, kahden kuukauden kuluttua yhdeksäntoista vee. On Helena, joka tapaa pojan, nimeltään Kuutti Luukkonen. Kuutti Luukkonen on sellainen järjettömän kuuma, suloisella tavalla; se ei tunnu itse edes huomaavan sitä, kuinka naurettavan kuuma se sattuu olemaan. On Helena Lintunen, joka ihastuu Kuuttiin ihan helvetisti. Ja sitten on Ella Lilja, jolle Helena ei halua esitellä Kuuttia. Miksi? Koska Kuutti lankeaisi Ellaan, ja mä en halua sitä ihan vielä. Jossain vaiheessa niin tulee tapahtumaan, Ella kun sattuu olemaan mun paras ystäväni ja mitä vain, totta kai mä haluan Kuutin esitellä sille, mutta vasta… joskus.

Ella kyllä lupasi, ettei tee mitään Kuutin suhteen. Lupasi kauniisti, lupasi että vaikka sormet Harry Potterilla vannoo, ettei yritä mitään Kuutin suhteen. Se kiusaa mua mun ihastuksesta, koska se on itse sitä ihmistyyppiä, joka haluaa pari suhdetta parisuhteen sijaan, eikä siinä ole mitään vikaa. Lähinnä tuntuu siltä, että mussa on enemmän vikaa, kun mä haluan parisuhteen.

Mikä sekin on täysin naurettavaa. Mä olen tuntenut Kuutin… viikon. Mä olen tekstannut sen kanssa jatkuvalla syötöllä suurin piirtein koko ajan, paitsi silloin, kun me ollaan yhdessä kahvilla. Me käytiin myös englannin ja saksan kuuntelujen jälkeen kahvilla, eli keskiviikkoa seuraavana perjantaina ja sitä seuraavana maanantaina. Nyt on keskiviikko, ja me ollaan menossa taas kahville. Vaihteen vuoksi. Mulla ei ole ollut edes kuunteluita tänään, mutta me mennään kahville. Silti. Aivan vitun naurettavaa.

Niin kuin sekin, että mä mietin, mitä laittaisin päälleni. Mä mietin sitä erikseen. Mä olen tottunut siihen, että vedän päälle mitä nyt käteen sattuu osumaan, koska mä olen siinä onnellisessa asemassa, että olen heittänyt roskiin kaiken, mitä en oikeasti käytä jatkuvalla syötöllä, ja kaiken, mikä on trikoota. Mun vaatekaapista löytyy vain hyvin istuvia vaatteita, jotka sopivat yhteen keskenään. Niistä olisi kovin vaikeaa keksiä mitään yhdistelmää, joka ei sopisi yhteen, koska mä olen niin loistava.

Korkeavyötäröiset, tummansiniset farkut, mustat nahkanilkkurit, valkoinen läpikuultava kauluspaita. Kuulostaako se tyhmältä? Valkoisen kauluspaitani alle mä laittaisin mustat tai punaiset rintaliivit ihan vain sen takia että mä voin, mutta kynsien lakka on kuninkaansinistä, eli mä en voisi ainakaan punaisia laittaa. Mistä lähtien mä olen miettinyt tällaisia asioita? Ja sitä paitsi, näyttäisikö valkoinen kauluspaita ja haastavat rintaliivit niiden alla siltä, että mä yrittäisin jotain?

Mutta perkele, enkö mä yritä?

Ehkä ei. Ehkä musta kauluspaita, joka ei kuulla läpi, ja jonka kauluksissa on niittejä, ja sen kanssa korkeavyötäröiset farkut. Tai kynähame. Kellohame? Mun tekee mieli potkaista seinää ja sen jälkeen yrittää päästä siitä läpi otsallani, mutta vitut mä sitä tee kuitenkaan. Se tuntuisi liian järkevältä. Tai jotain.

Vilkaisu kelloon käskee mua päättämään nyt, mitä mä haluan laittaa päälle. Helena on hyvä ja Helena päättää, mitä aikoo pukea päälleen, koska Helenan pitää olla kolmen vartin kuluttua kaupungilla, eli Helenan täytyy olla ulkona ovesta tasan kahdeksantoista minuutin kuluttua.

Sukkahousut ovat kaikki rikki. Sen mä totean siinä vaiheessa, kun olen lopultakin päätynyt kellohameeseen, jonka kuviointi muistuttaa 40-luvun tapetteja, ja jonka kanssa kuuluu käyttää mustia sukkahousuja, joissa menee pohkeessa sauma. Farkut siis, mutta mikä paita? Voi luojan tähden, Helena, miten sä olet selvinnyt elämässäsi tähän asti, ihan oikeasti? Ei mitään aavistusta. Mä luulin, että mä osaan pukeutua. Mä oikeasti kuvittelin osaavani pukeutua, koska mun ei ole tarvinnut koskaan miettiä sitä sen enempää, mitä nyt muistaa ostaa uudet saumasukkahousut alusvaateliikkeestä kirpaisevaan 14,90 hintaan sitä mukaa, kun vanhat hajoavat. Mutta ei mitään, nyt mä en ole osannut tehdä edes sitä, ja nyt mulla on enää kahdeksan minuuttia ennen kuin mun pitäisi olla menossa, ja Helena oikeasti…

Mä päädyn juoksemaan bussiin feikki-Campbelleissani. Ei kannata, ne eivät ole kauhean hyvät juoksukengät. Naurettavasti pinkoessani mä en voi olla miettimättä Velvet Goldminea, ja sitä kohtausta, jossa söpöt glamrokkarit (muun muassa Brian Molko) juoksevat keikkapaikalle. Brian Molko juoksi niissä naurettavissa tolppakoroissaan melkein liian helpon näköisesti, mutta mä voin kertoa suosiolla, että se ei ole niin helppoa kuin näyttää. Mä kuitenkin ehdin bussiin, piippaan hengästyneenä korttini koneeseen ja lysähdän lähimpään vapaaseen penkkiin.

Kuutti näyttää yhtä hyvältä kuin aina, ja kun sen naamalle leviää hymy sen huomatessa mut, mä en voi olla hymyilemättä takaisin. Leveästi. Liian leveästi, jos multa kysytään. Mies kumartuu halaamaan mua, se pitää mua sylissään hetken liian pitkään, ja musta tuntuu etten mä voi hengittää. Se ei tunnu yhtään niin pahalta kuin miltä se kuulostaa, ei todellakaan. Se tuntuu hyvältä, se tuntuu liian hyvältä. Mun pitäisi vain jossain vaiheessa luovuttaa tämän suhteen, koska Kuutti tulee kuitenkin repsahtamaan Ellaan niin kuin kaikki, niin kuin Markus Pellinen seiskaluokalla, niin kuin Aleksis jonka sukunimeä mä en koskaan ole oppinut kirjoittamaan lukion ykkösellä, niin kuin kaikki, joiden kanssa mä olen koskaan säätänyt tai joihin mä olen koskaan ollut ihastunut.

Me mennään taas siihen samaan kahvilaan, siihen samaan nurkkapöytään joka on taas vapaa, se pöytä, jossa me istuttiin ekalla kerralla, samoin kuin tokalla, maanantaina siinä istui joku mummeli ilmeisesti lapsenlapsensa kanssa, ja mä voin kertoa luottamuksella, että se vitutti suunnattomasti. Nyt se on kuitenkin vapaa, ja mä suuntaan sinne ensimmäisenä, Kuutti seuraa ihan perässä.

Mä selitän sille jotain. Mua hermostuttaa, ja kun mua hermostuttaa, mä puhua papatan ihan liikaa. Mua hermostuttaa syystä, jota mä en oikeasti edes tiedä – tässä ei ole mitään uutta, tältä samalta musta on tuntunut siitä asti, kun Kuutti laittoi mulle ”Hei :))” –tekstiviestin, että mäkin saisin sen numeron. Tämä hermostus on naurettavaa, enkä mä siltikään pääse siitä eroon. Mä puhun vain koulusta, toivoen, että mun ääni ei tärisisi just niin paljon kuin miltä musta tuntuu. Mä itse tärisen. Todella paljon. Mun on pideltävä kahvikupista kaksin käsin kiinni, etteivät ne tärisisi niin, että Kuutti huomaa.

”Helena.”

Vitsi, että mä rakastan sitä, miten Kuutti sanoo mun nimeni. Mielettömän pehmeästi. Mielettömän… upeasti? Ehkä, en tiedä. Se tuntuu hyvältä. Mä varmaan pyörryn kohta.

”Kuutti?” mä kysyn ja kohotan kulmiani.

”Älä jännitä.”

Ja niine hyvineen se vain ojentaa kätensä mua kohti. Ojentaa kätensä ja tarttuu mua käsistä, ja mä annan kämmenteni lipsahtaa kupin ympäriltä, annan Kuutin ottaa mun kädet käsiinsä.

”Älä jännitä”, se toistaa, ja sen ääni on vielä pehmeämpi kuin yleensä. Luoja, tuo ääni. Mä voisin mennä sen kanssa naimisiin.

”En mä jännitä”, mä mutisen. Sen peukalot silittelevät mun peukaloiden niveliä rauhoittavasti, mutta mä en oikein voi väittää, että ne rauhoittaisivat erityisen paljon.

”Jännitätpäs. Ei oo mitään syytä jännittää, Helena. Mikä sua jännittää?”

Nyt olisi unelmatilaisuus kakistaa se ulos. Mä voisin vain sanoa ”Hei Kuutti, me ollaan tunnettu mitä, viikko, mutta musta tuntuu että oon hyvää vauhtia rakastumassa suhun. Ainakin oon jo ihan todella ihastunut suhun.” Mä voisin sanoa sen, eikä mun tarvitsisi sanoa sitä noilla sanoilla, mä voisin mutta mun ei tarvitsisi. Mutta ei.

”Ei mikään.”

”Joopas. Jännittää. Mikä? Kerro mulle”, se maanittelee.

”Ei mua jännitä yhtään mikään”, mä kiistän. ”Ei tässä mitään. Mua ei jännitä eikä pelota.” Eipä.

”Okei. Jos mä kerron sulle ensin, mikä mua jännittää, niin kerrotko sä sitten?” Kuutti kysyy ja hymyilee mulle oikein somasti, sitä hurmaavaa hymyä, sitä, joka kertoo, ettei se tiedä, kuinka hyvältä se näyttää kun se hymyilee, kuinka järjettömän kuuma se on. Ei siinä mitään sitten hei!

”Ai suako jännittää?” mä tiedustelen ja kohotan kulmiani. Luojan kiitos mä nypin ne eilen, koska tämä on taas yksi näistä kulmakarvapäivistä. Jotkut puhuvat käsillään, mutta ei, Helena melkein yhdeksäntoista vee puhuu kulmakarvoillaan.

”Joo, kyllä mua itse asiassa.”

”Diili. Sä kerrot ekana, ja mä kerron sitten.”

”Okei. Mua jännittää, koska sä oot siinä.”

”Miten mä sua jännitän muka?”

”Miten et jännittäisi”, se sanoo ja kohauttaa olkiaan. ”Kunhan vain. Sä oot siinä.” Sen kädet ovat lämpimät, ja nyt se kiertää sormensa – sen pikkusormi on suunnilleen yhtä pitkä kun mun keskisormeni, luojan tähden – mun kämmenten ympärille.

”Mitä toi nyt tarkoitti?”

”Niin. Että. En mä tiedä. Sä oot siinä, ja mua hermostuttaa.” Kuutti kääntää katseensa pois musta, katselee ulos ikkunasta. Mä tuijotan sitä. Ei tämä voi mennä näin. Ei voi, ei todellakaan.

”Niin?” mä kannustan sitä jatkamaan. Vatsassa on sellainen kummallinen, vähän kylmä tunne, ja kurkku yrittää lukkiutua.

”Niin. En mä tiedä. Mä en oikeasti tee koskaan mitään tällaista”, Kuutti sanoo ja hymyilee ikkunasta ulos. ”Mä en pyydä randomisti ihmisiä kadulla kahville.”

”Mutta miksi sä sitten teit niint?”

”Koska sä olit aika hellyyttävä siinä. Kun seisot auringossa.”

”Tuijottelit sitten kauankin?”

”Pidempään kun kehtaisin myöntää”, se sanoo ja nauraa. Turha kai mainita, että sen naurukin on mieletön. Sen nauru on upea.

”Ahaa?”

”Joo. En mä tiedä. Sä vaan kävelit ulos sieltä ja jäit siihen aurinkoon seisomaan. Onneksi sun kuulokkeet roikkui”, se sanoo ja kohauttaa olkiaan. ”Mä en olisi muuten uskaltanut sanoa sulle mitään. Joten siksi se hermostuttaa mua.”

”Mä en tajunnut, että olisiko ton pitänyt selittää mulle jotain, tai jotain?”

”Ei kai. EN mä tiedä. Voin mä sanoa sen suorempaankin.”

”No sano toki. Mua kiinnostaiis tietää.”

”Mä en tee sitä, että lähden randomeiden kanssa kahville. Mä en ainakaan pyydä randomeita kahville. Ja nyt mä olen onnellinen siitä, että pyysin, koska sen lisäksi, että sä näytät noin upealta, sä olet myös ihan mahtava persoona… ja sulla on hyvä musiikkimaku.”

Okei, nyt mua punastuttaa.

”Ja musta tuntuu, että mua ihastuttaa. Aika kovaa.”

”Ai jaa?”

”Kyllä.”

"Niin muakin."

"Ketä nyt sä et ihastuttaisi", Kuutti sanoo ja nauraa, katsoo lopultakin mun suuntaan.

"Heh heh", mä sanon ja irvistän. "Sä tajusit kyllä."

"Enpäs tajunnut, mutta miten vain."

"No siis - et sä varmaan oo niin tyhmmä ettet tajua?"

"Mä oon aika tyhmä, meistä kahdesta mä oon se joka paljon vähemmän luultavasti... miten se edes sanotaan? Epäluultavammin pärjäisi ruotsin kuunteluissa, tai englannin, tai ainakaan saksan?"

"Ahaa. Et sä silti ole tyhmä, Kuutti. Sä tajusit."

"Ehkä, ehkä en. SIksi sun pitää selittää."

"No, sä ihastutat mua." Mun poskille leviää nyt se punastus, jota mä olen jo pidemmän aikaa nieleskellyt, mutta nyt se pääsee valumaan poskille kuumana ja polttavana, ja helvetti että mua ärsyttää.

"Oho."

"No älä helvetissä."

Kuutti päästää irti mun käsistä sen verran, että saa otettua huikan kahvistaan. Mä katson lumoutuneena vieressä, kunka se nuolaisee kieltämättä erittäin hyvin muodostunutta ylähuultaan, kun siihen terävimmälle kohdalle jää roikkumaan pisara tummaa maitokahvia. Voi jeesus. Mä yritän peittää omaa hämmennystäni ottamalla huikan omasta kahvistani, onnistun jopa nielaisemaan kahvini tukehtumatta siihen (voitto!) ja lasken kupin takaisin pöydälle, asetan omat käteni siihen viereen niin, että tarjoaisin niitä Kuutille koskettavaksi. Se ei kuitenkaan sano enää mitään muuta kuin sen, että alkaa puhua uudesta leffastsa, jonka se haluaa nähdä - ei, joka sen on ___ pakko nähdä. Se puhuu niin kuin se olisi ihan itsestään selvää että mä lähtisin sen kanssa leffaan, ja kai se sitten onkin, ei mua sinänsä haittaa ajatus että lähtisin elokuviin Kuutin kanssa...

Me ei palata enää sanallakaan aiheeseen, ei ennen kuin me ollaan lähdetty ulos koko kauppakeskuksesta ja lähdetään kävelemään poispäin, tietämättä ollenkaan, mihin me ollaan matkalla. Kuutti vilkaisee muhun alaspäin - mahdetaan mekin olla koominen pariskunta, mä kun satun olemaan sitä vain sen puoli metriä lyhyempi, oho - kysyttyään jtoain, mitä mä en ole kuunnellut lainkaan. Jotain tärkeää se varmaan oli, mutta mulla meni kaikki ihan ohi siinä vaiheessa kun mä yritin vain pyörittää mielessäni, että mitä pirua täällä tapahtuu. Mulla ei ole henkilökohtaisesti mitään ideaa, mitä täällä on meneillään.

Mun vaaleanpunaiset lapaset on kotona, ja mua ärsyttää. Kädet on pakko tunkea villakangastakin taskuun, koska se aurinko, jota mä paistattelin tuossa viikko sitten konserttitalon edessä, on päättänyt että nnyt ei ole aika enää lämmittää, se on päättänyt kai palata talviuniklleen tai jotan vastaavaa. Kuutti kuitenkin ojentaa kätensä, ennen kuin mä saan oikeanpuoleisen käden taskuun, se ojentaa kätensä ja tarttuu mun käteen, ja musta tuntuu, että mä pyörryn. Tai jotain. Ei näin käy.

Tai sitten käy.

"Tää on kummallista", mä mutisen. "Mä en lähde mihinkään randomeiden kanssa. En oikeasti lähde."

"Enhän mä ole random."

"Et sä enää ole, et."

"En mä ole ollutkaan pitkään aikaan", Kuutti sanoo ihan pehmeästi, niin pehmeästi että musta tuntuu että sen sanoihin voisi upota.

"No jaa, onhan tää outoa", mä sanon ja kohautan olkiani, katson tiiviisti suoraan eteenpäin ja siristelen silmiäni auringonpaisteessa, "mutta kyllä vaan sä olet ollut random tässä ei niin kauan sitten. Mikä taas on äärettömän kummallista."

"En mä kyllä silloinkaan ollut sulle random."

"Mä en tajua sua, Kuutti. Sä näytät ihan tosi tutulta, mutta mä en tiedä, mistä mä voisin sut tuntea."

"Mä olen sun vanha tuttu."

"Siltä sä näytät, mutta ei, et ole." Mua alkaa pikku hiljaa ärsyttää tuo inttäminen, se voisi pikku hiljaa ruveta lopettamaan. Se nyt on ihan selvä juttu että se ei ole mun tuttu, ei ole koskaan ollutkaan, mitä se nyt näyttää siltä, että mä olen tavannut sen monta kertaa aiemminkin... Se näyttää siltä, että mun pitäisi tietää, kuka se on, mutta mä en millään saa mieleeni sen nimeä, mä en saa mieleeni, kuka mulle tulee mieleen sen jakauksella olevista hiuksista, sen ruudullisista kauluspaidoista, sen silitetyistä, suorista beigeistä housuista, joissa on huolelliset prässilinjat silitettynä eteen. Mä en tajua, mutta ei mun kai tarvitsekaan. Se selvinnee joskus, jos on selvitäkseen, mä en jaksa pohtia sitä juuri nyt yhtään sen enempää, koska Kuutti pitää mun kättä omasssa isossa kädessään, se puristaa mun sormet oman kämmenensä sisään niin ettei mulle tule kylmä

"Sä olet kummallinen", Kuutti toteaa.

"Kiitos", mä vastaan ja hymyilen ylöspäin sen suuntaan. "Niin säkin."

"Juuri siksi mä susta niin tykkäänkin", se sanoo, ja se sama kylmä tunne pyörähtää taas mun vatsaan. Se kummallinen tunne, joka tuntuu siltä että kylmä käsi puristaa mun sisälmyksiä, tai jotain. En mä tiedä. Kummallista.

Koska hei, mä olen Helena Lintunen, kahdeksantoista vee. Mä kävelen jokirannassa miehen kanssa, miehen, joka on m ua kolme vuotta vanhempi, puoli metriä pidempi, järjettömän hyvännäköinen... ja näyttää tutulta, ja inttää olevansa tuttu. Mä voin silti laittaa pääni pantiksi siitä faktasta, etten ole koskaan ennen tavannut. Nähnyt, varmasti, mutta tavannut, en. Ja juuri nyt mä olen tilanteessa, jossa Kuutti astuu seisomaan mun eteeni, ja kumartuu suutelemaan mua.

Se on vain ihan nopea suukko. Sellainen kevyt huulien kosketus mun huulia vasten, joka on ohi ihan liian nopeasti, paljon nopeammin kuin mä sallisin sen olla, mutta Kuutti palaa takaisin omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä siihen naurettavaan korkeuteen, jossa se tuntuu viihtyvän. Se jää katsomaan alaspäin muhun, ja mua alkaa pikku hiljaa häiritä meidän pituusero, oikeasti. Voi luojan tähden. Mä pidän, oikeasti pidän pitkistä miehistä, ja mä pidän korkeista koroistani, neljätoista senttiä on ihan hyvä lisä aina silloin tällöin, mutta vhän se kyllä pistää ärsyttämään, että huolimatta neljäntoista sentin koroista, mä yllän Kuuttia hädin tuskin rintakehään. Naurettavaa tällainen, ihan oikeasti. Mä katson Kuuttiin ylöspäin, ja se taivuttaa niskaansa niin, että se saa katsottua mua silmiin.

Mies liu'uttaa kätensä mun niskaan, painaa peukalonsa leukaluun niille kulmille, jotka ovat korvien alla, ja hymyilee mulle oikein sievästi.

"Sä olet oikein kummallinen tapaus, Helena."

"Kiitos. Niin olet säkin, herra Jäin nelkytluvulle asumaan, koska se oli niin tyylikästä", mä sanon ja virnistän Kuutille ylöspäin.

"Hiljaa siinä", se sanoo ja painaa toisen sormensa mun huulille vaietaakseen. Mä vastustan suunnatonta halua nuolaista sen sormea. "Ihan hiljaa. Sä olet oikein kummallinen ihminen, Helena."

"Kiitos? Pitäiskö tuosta olla imarreltu vai suuttua?"

"Mä en tiedä", Kuutti vastaa ja nauraa. "Älä kumpaakaan. Kunhan totesin." Sitten se kumartuu painamaan mun huulille uuden suudelman, ja mä kierrän käteni puolestaan sen niskaan, niin että se ei pääse karkaamaan mihinkään. Kuutin suuret kädet kiertyvät mun vyötärölle, sen kämmenet tuntuvat hohkaavan lämpöä mun villakangastakin lävitse, ja se tuntuu oikein hyvältä.

"Tuu meidän kanssa perjantaina baariin", mä möläytän. Ei, Helena, ei, et sä halua sitä vielä - et.

"Ketkä on 'me'?"

"Minä, ja Ella -"

"Se 'mitä vittua, Ella'?"

"Joo. Kyllä mä oon siitä puhunut, se mun paras ystäväni, sä tiedät sen."

"Tiedän tiedän, kunhan kiusasin", poika virnistää.

"Ja varmaan joku Ellan hoito, mä en tiedä, en oikein tahdo pysyä perässä että mitä se oikein tekee."

"Jaha. Sinä, Ella, Ellan joku hoito... Kuulostaa hyvältä. Perjantaina?"

"Joo. Kuuntelut loppu, tekstitaito tehty, kirjoituksiin on sikana aikaa ja elämä alkaa luistaa taas, joten miten olisi?"

"Kai mä voisinkin", se nauraa, "esitteletkö sä nyt mut sitten sun parhaalle kaverille, että me ollaan jo siinä vaiheessa?"

"En mä sitä sanonut", mä väitän ja punastun, "en mä nyt tiedä -"

"Ei mua haittaisi", mies sanoo ja nauraa lisää. Mua ärsyttää sen naureskelu, lähinnä sen takia että se nauraa mulle melko varmasti, mikä taas ei ole kovinkaan reilua, vai mitä olet mieltä?

"Sä oot tyhmä", mä tuhahdan kun en muutakaan voi, mutta ujutan kuitenkin toisen kylmenneistä käsistäni sen niskaan ja kiskaisen sitä alaspäin, ja suutelen sitä itse.

"Älä valita, kuitenkin tykkäät."

"Aika itsevarmana sitä siinä sitten ollaan", mä nauran sille. In your face, Kuutti.

"Korjaa toki, palauta mut maan pinnalle, jos asia ei ole näin", se sanoo ja kurtistaa kulmiaan. Kuutillakin taitaa olla kulmakarvapäivä. Tai ehkä mä vaan voisin olla ihan hiljaa.

"Ei mulla oo mitään syytä palauttaa sua maan pinnalle", mä vastaan ehkä mä kuitenkin tykkään susta... vaikka sä ootkin tyhmä. Tai ehkä just siksi mä tykkään susta, en mä oikein tiedä. Tää on jännä juttu."

"Jännää on", Kuutti vahvistaa. "Sä oot oikein jännä, Helena. Mut tiiätkö, säkin oot aika kummallinen, ja mäkin tykkään susta just sen takia että sä oot sen verran kummallinen.”

”Sitähän sä tässä hoet koko ajan. Se kuulostaa aika pahalta.”

”Kiinnostava, sitten?”

”Parempi”, mä sanon, ja annan sille vielä yhden suukon, koska musta tuntuu, etten tule ikinä saamaan tarpeekseni noista suudelmista. Ihan naurettavaa, mä tiedän, mutta ei voi mitään. Ei vaan, ei vaan voi. Joskus käy niin, että ihmiset ovat järjettömän viehättäviä. Eikä mun kai tarvitsekaan voida sille mitään.