Kas vain. Ensimmäinen asia, jota mä mietin, on kas vain.
Kas vain, kun mä tappelin Kuutin kanssa. Kas vain, kun mä
lähdin humalassa kesken kaiken kotiin, tietämättä edes mitään järjellistä syytä
toiminnalleni. Kas vain, kun mä olen unohtanut jotain, mitä mun pitäisi
muistaa.
Kas vain, kun mulla on krapula. Mä en edes juonut erityisen
paljon, mutta krapula mikä krapula, jäätävä krapula, melkein kuin Phil Collins
–darra, se mistä ystävämme Kyösti Pöysti aina puhuu (paitsi silloin, kun sillä
on traileridarra, mutta se nyt on asia erikseen). Mun huoneessa ei kyllä ole
ketään, luojan kiitos, mä en ehkä haluaisi kuvitella äidille tai isälle tai
Samuelille Phil Collinsin päätä. Varsinkin, kun mä en ole koskaan pitänyt
siitä, en sen musiikista enkä sen ulkonäöstä, vaikka se nyt sattuu olemaan mun
äidin suosikki. Toiset kasvoivat kuunnellen Abbaa ja muita ysärihittejä, mutta
minäpä se kuuntelin Phil Collinsia vihaten yli kaiken sitä musiikkia. Mä en voi
voittaa, en ainakaan jos mun äitini on mun äiti. Vähän surullista, ehkä.
Hiljaisuus on armeliasta, ja mä suljen taas silmäni. Mä en
muista, miten päädyin loppujen lopuksi kotiin asti, mkä muistan sen että lähdin
baarista, kävelin bussipysäkille, ja sen jälkeen lyö ihan tyhjää tähän hetkeen
asti, aina ensimmäiseen kas vain
–havaintoon asti. Jestas sentään, paljonko mä oikeasti join eilen? Ilmeisen
paljon, jos otetaan huomioon se, että me riideltiin Kuutin kanssa jostain
naurettavasta – mistä me loppujen lopuksi edes riideltiin, on hämärän peitossa.
Kai siitä, että se katosi johonkin samaan aikaan kuin Ella.
Mikä on edelleen, nytkin, selvin päin asiaa pohtiessa vähän kummallista.
Huolestuttavaakin, ehkä, voisin sanoa. Mä tiedän, miten asiat ovat aina
menneet, enkä mä ole siitä edes katkera vaikka joku voisi sanoa että siihen
olisi aihetta – mä olen aina pohtinut asian niin, että jos jätkä lähtee Ellan
matkaan, mun on parempi ilman sitä. Mä en tiedä, onko Kuutti lähtenyt Ellan
matkaan, vai oliko se edes lähdössä, mutta pelkkä ajatuskin kylmää. Koska
kyllä, nyt mä olen jo iso tyttö, edellisestä vähänkään vakavammasta jutusta on
aikaa jo pari vuotta. Mä uskallan väittää kasvaneeni siitä, aikuistuneeni ehkä,
ja aikuistuminen tarkoittaa tietyissä määrin sitä, että mä haluaisin ehkä
parisuhteen, sellaisen kunnollisen, tavallisen parisuhteen, jossa mun ei
pitäisi miettiä, meinaako mun paras kaverini yrittää viedä mun poikaystäväni.
Helvetti, että olisi helppoa olla lesbo. Oikeasti. Ella on
heteroista heteroin, se on niin hetero että sen heterous pelastaa, vai miten se
nyt silloin aikoinaan sanoikaan. Jos mä katselisin naisia, ei olisi mitään
syytä pelätä, että Ella veisi ne, kas kun sitä ei nuo tytöt erityisemmin
kiinnosta.
Vitun Ella. Ja vitun Kuutti.
Vitun maailma, oikeasti. Mä käännän kylkeä ja vajoan
takaisin uneen.
Päänsärky on helpottanut siedettäväksi siinä vaiheessa, kun
mä herään seuraavan kerran. Se on niin siedettävä, että mä viitsin nousta ylös,
kurkotan aamutakkia naulakosta ja kietoudun siihen ennen kuin lähden
alakertaan.
Samuel istuu keittiösaarekkeen edessä syömässä ilmeisesti
toista aamupalaansa, jos mä voin kellonajasta mitään päätellä. On lauantai, mikä
tarkoittaa sitä että se on noussut sängystä vasta puoli kymmeneltä (se on aika
uskomatonta tältä mun pikkuveljeksi itseään kutsuvalta vähän yksinkertaiselta
pojalta, joka korvaa puutteet korviensa välissä puhtaalla ylivilkkaudella), ja
kello on kaksitoista, joten sen kolmikerroksinen voileipä, jonka se syö
neljällä haukkauksella, on sen toinen aamupala juoksulenkin jälkeen.
”Huomenta.”
”Sä haiset baarilta”, velikulta ilmoittaa. ”Helena hei, se
viina kuuluu juoda. Ei siinä kuulu uida.”
”Mene sä sitten roskiin siitä”, mä toivotan iloisesti.
”Ääliö.”
”Paskiainen.”
”Kaada mulle kahvia.”
Ääliö nousee jakkaraltaan ja kaataa kuin kaataakin kahvia
mun muumimukiin. Olkoot ääliö, se on hyväkäytöksinen ääliö, ja mä olen siihen
äärettömän tyytyväinen. Hyvin koulutettu, voisi sanoa.
”Sä tulit eilen kauheen aikaisin kotiin”, Samuel huomauttaa.
”Niin tulin”, mä vastaan. ”Älä kysy miksi, mä en aio
selittää sitä sulle.”
”Miksi?”
”Mä en selitä sulle yhtään mitään.”
”Krapulapelle.”
”Röökipossu.”
”Jaha, prinsessakin on päässyt ylös sängystä”, äiti sanoo
ensi sanoikseen, Samuel säpsähtää, koska me molemmat tiedetään että äiti kuuli
viimeisimmän kommentin. Mitäs vittuili, oma on mokansa. Mä suljen silmät,
hengitän syvään ja lasken viiteen.
”Jep.”
”Samppa sanoikin, että sä tappelit sen Kuuttis kanssa.”
”Äiti hei…”
”No mitä?”
”Se on niin kivaa että te juoruatte musta ja mun
seuraelämästä ja mistä sattuu.”
”Munkin mielestä”, äiti vastaa ja hymyilee mulle leveästi.
”Mitä te nyt silleen tappelitte?”
”Ei mitään.”
”Jaaha, jaaha.”
Mä pakenen kahvikuppeineni omaan huoneeseeni, vilkaisen
lopultakin puhelinta. Kaksi viestiä Ellalta ja yksi Kuutilta, Ella kysyy ensin,
että mihin mä katosin, ja toisessa ilmoittaa saaneensa. Ihan kuin se olisi joku
yllätys, oikeasti. Kuutti sen sijaan pyytää soittamaan, ja mä soitan, vaikka se
on luultavasti nukkumassa – jos tuo mies jotain rakastaa, niin aamu-uniaan. Mua
vituttaa sen jätkän touhu. Vituttaa armottomasti, voisin sanoa, ja se on kyllä
ansainnut aamuherätyksensä. Mä en tiedä mihin se jatkoi illalla sen jälkeen kun
mä olin kadonnut, jatkoiko se Riston ja Ellan kanssa vai lähtikö kotiinsa, eikä
mua oikeasti kiinnostakaan.
”Helena”, Kuutti sanoo vastatessaan puolentoista tuuttauksen
jälkeen.
”Kuutti”, mä sanon hyisesti. ”Sä käskit soittamaan.”
Mikä siinä oikeasti vituttaa näin paljon? Mä en tiedä. Ehkä
se on krapula,, ehkä se on se että se ei kerro mitä teki Ellan kanssa, ehkä se
on niiden asioiden summa tai ei kumpikaan niistä, mutta se vituttaa
armottomasti. Niin armottomasti, että mä haluan saada sen matelemaan edessäni.
”Joo. Mihin sä eilen oikein hävisit?”
”Himaan.”
”Miksi?”
”Koska sä katosit johonkin mun parhaan kaverin kanssa”, mä
sanon ääni raivosta kihisten, ”etkä suostu kertomaan, mihin. Se vituttaa mua,
koska mä olen nähnyt sen monta kertaa aikaisemminkin, ja arvaa mitä siitä on
aina seurannut? Se, että mut jätetään yksin, koska mun paras kaveri ei osaa
pitää housujaan jalassa.” Viimeiset sanat mä melkein huudan, ja mä toivon
sydämeni pohjasta, että Kuutti saisi pysyvän kuulovaurion, tai jotain. Koska
haistakoon vitun koko jätkä, oikeasti.
”Mähän sanoin, että me puhuttiin”, se vastaa ihan
rauhallisesti. ”Ei mitään sen kummallisempaa tai ihmeellisempää. Kunhan
puhuttiin.”
”Joo, niin se aina menee”, mä tiuskaisen. ”Missä?
Tanssilattialla vai miestenvessassa?”
”Helena hei, mä haluun huomauttaa että me oltiin poissa noin
viisi minuuttia.” Miten se voi olla noin rauhallinen, miten se voi olla vain…
puhua, miten se voi puhua tuolla tavalla, tyynnytellen? Mikä vittu tuota jätkää
vaivaa? Mä haluan haastetta. Mä haluan, että se huutaa mun korvat lukkoon ja
sen jälkeen sanoo, että haluaa nähdä, ja sitten me nähtäisiin ja tehtäisiin
sovinto lipomalla toistemme nielurisoja. Tai siis no joo, mulla ei ole niitä
enää koska multa leikattiin ne pois joskus ihan lapsena, mutta pointti ei ole
siinä.
”Mitä vittua sitten”, mä huudan, ”oikeesti, Kuutti, tehäänkö
silleen että otat yhteyttä sitten, kun voit oikeesti kertoa, mitä vittua eilen
tapahtui.” Sen sanottuani mä lyön sille luurin korvaan.
Päivä menee siihen, että mä avaan englanninkirjan, suljen
sen, vilkaisen puhelinta, heitän sen sängylle. Menen alakertaan, puolivälissä
portaita käännyn ja haen puhelimen, pistän sen äänettömälle niin, että mulla on
syy vilkuilla sitä silloin tällöin – ehkä mä olen saanut viestin tai ehkä
Kuutti on yrittänyt soittaa mulle niin, että mä en huomaa mitään? Jätän
puhelimen keittiöön Samuelin armoille, menen ylös, yritän lukea ylppäreihin,
mutta juoksen alakertaan hakemaan puhelimen. Koko päivä. Koko ajan. Ihan
naurettavaa, ja mua vähän ärsyttää se että oikeasti menin ja sanoin Kuutille
niin – mä haluaisin laittaa sille viestiä. Tuntuu kummalliselta, ettei mun
iPhoneni ole koko ajan kädessä, koska se ei laita viestiä.
Puoli seitsemältä mulle riittää, joten mä kampaan hiukset,
laitan ripsiväriä ja farkut ja kauluspaidan ja lähden ulos. Bussia odotellessa
mulla on vitun kylmä, bussissa on liian kuuma, ja puoli tuntia on tarpeeksi
aikaa miettiä, mitä mä olen tekemässä. Mä melkein kaivan esiin puhelimen, mutta
en kaivakaan, meinasin pistää Ellalle viestiä mutta ei mua kuitenkaan huvita.
Mä en vieläkään tiedä mitä ne tekivät, ja mä tiedän että kuulisin sen Ellalta –
mutta en ole yhtään varma, haluanko mä kuulla niitä ainakaan Ellalta. Kuutilta
ehkä mieluummin.
Tai sitten mä voisin kokeilla luottaa Kuuttiin, luottaa
siihen kun se sanoi, että ne vain juttelivat.
Ja vitut. Ellan tuntien se ei ole mahdollisuus.
Keskustassa mä hyppään ulos bussista ja suuntaan kohti Klubbenia.
Mä haluan hukuttaa murheeni, vaikka olen kuullut juttua että ne perkeleet
osaavat uida. Ei sillä niin väliä, ainahan sitä voi yrittää, vai mitä? No
sitähän minäkin.
Mä pääsen sisään ovista, saan tutulta pokelta leiman
kämmenselkään (ne on niitä UV-leimoja, aika karuja, koska esimerkiksi poken
leidiseuralaisen hampaat hohtavat melko kammottavaa valkoista siinä samassa
valossa) ja jätän takin narikkaan. Tervetuloa järjelliseen baariin, johon ei
tarvitse maksaa erikseen sekä sisäänpääsystä että narikasta, niin kuin
eilisessä paikassa, jonka nimen mä unohdin tarkistaa keneltäkään, joka asiasta
mitään voisi tietää. Tosin musta tuntuu ettei Kuutti maksanut myöskään narikasta
sisään, ja mä meinaan laittaa sille viestiä - kysyä, miten se sen tekee, mutta
ehkä mä en kuitenkaan, ehkä mä jätän väliin, koska mä käskin sitä ottamaan
yhteyttä jos sitä huvittaisi kertoa, mitä tapahtui. JOten ei, sitä ei voi
kiertää vain sen takia, että mua kiinnostaisi tietää, miten ihmeessä se tekee
juttunsa. Tietenkin mä voisin ehdottaa meillekin sitä samaa systeemiä, joka
toimii Lily-ja-Marshallilla siinä yhdessä sarjassa (ne laittavat aina tilanteen
pauselle, jos ne riitelevät ja niiden pitää puhua tai tehdä jotain muuta samaan
aikaan). Mä en ole kuitenkaan kyseisen tekniikan ylin ystävä, että se siitäkin
loistavasta ideasta.
Tiskillä mä tilaan Coronan ilman limettiä, ihan vain siksi, että
mä voin. Mun ei tee erityisemmin mieli juoda, mutta mitä muutakaan vaihtoehtoja
tässä on, ei oikein muuta. Ehkä mä kuitenkin onnistuisin hukuttamaan ongelmani,
tai sitten en. Ehkä mä voisin vain niellä ylpeyteni ja laittaa Kuutille
viestiä, vaikka olenkin vihainen sille, kunhan olen juonut tarpeeksi. Se
kuulostaa ihan järkevältä asialta tehdä, mun mielestä ainakin, tai ei Kuutti
luultavasti arvostaisi erityisen paljon mun humalaista tekstailuani, mutta se
siitä.
Mä en käännä katsettani puhelimen pimeästä näytöstä, vaikka
mun viereen pujahtaa istumaan joku, siihen viereiseen penkkiin, vaikka koko
baaritiski on tyhjä. Kello ei ole oikeasti vielä mitään, ,ja siksi tähän aikaan
onkin hyvä olla liikkeellä (mä en muuten muistanut piirtää silmiä päähäni, nyt
kun tuli mieleen). Ja kyllä, jos kello ei ole mitään, mä en jaksa keskustella
tyhtään kenenkään kanssa baarissa oluiden äärellä. Sitä paitsi, musta tuntuu
että mä olen sekä liian nuori että liian naispuolinen jakamaan murheita kaljan
äärellä joko baarimikolle tai kanssajuojille.
”Coronaa”, miehenääni sanoo. Mä en nosta katsettani.
”Kyllä.”
”Mielenkiintoinen valinta.”
”Mikä siitä tekee mielenkiintoisen?” mä kysyn ja nostan
lopultakin katseeni uhmakkaasti.
Mies, joka istuu mun viereisellä jakkaralla, on kädessään
samanlainen pullo kuin se, joka on pöydällä mun puhelimen vieressä. Sen oluessa
tosin on limetti, joka naurattaisi mua, jos se koko jätkä ei ärsyttäisi mua
niin kovin paljon – okei, ehkä mä olen oikeasti vähän turhan karulla tuulella
tänään, mutta sille nyt ei voi mitään. Koita itse herätä krapulaasi ja sen
jälkeen tapella poikaystäväsi kanssa (poikaystävän, jjonka kanssa sä olet
seurustellut mitä, kolme päivää, älä unohda sitä, Helena!), ja katsotaan, ketä
huvittaa yhtään mitään.
”En mä tiedä. Kunhan yritin murtaa jäätä”, mies sanoo ja hymyilee
mulle leveästi. ”Ei tainnut onnistua, mistä mä olen pahoillani.”
”Sun olis kyllä kannattanut puhua jääkarhuista.”
”Jääkarhuista?”
”Niin. Okei, no niin. Paljonko jääkarhu painaa?”
”Mistä mä tiedän, joitain satoja kiloja?”
”En mäkään, mutta ainakin tarpeeksi rikkomaan jään.”
Tää mies, joka virnuili mulle äsken, tuijottaa mua toinen
kulma kohollaan vähän samaan tyyliin kuin Lauri Tähkällä, tosin sillä
erotuksella, että tämän miehen kohdalla se on aika hurmaavaa. Mä kohotan sille
omia kulmiani, otan huikan oluestani odotellessani, että se ymmärtää vitsin.
”Kato perkele”, se ähkäisee, kun lopultakin tajuaa, ja
purskahtaa nauruun. ”Ootsä tosissasi…”
”Voi kyllä”, mä sanon ja hymyilen sille kauniisti. ”Helena,
päivää.” Mä ojennan käteni, jota mies katsoo vähän aikaa kummeksuen, mutta
tarttuu sitten siihen kuitenkin. Varovasti, mä huomaan.
”Otso.”
”Hauska tutustua, Otso. Mä pahoittelen alkukankeuttani,
mutta tänään on vähän paska päivä.”
”Kerro mulle paskoista päivistä”, se huokaa. ”Vittu. Toi
toimi huonosti suomeksi.”
”Tell me about it, sitäkö sä ajoit takaa?”
”Kyllä mä joo… tai siis totta kai sä saat kertoa sun
paskoista päivistä! Koska vain, vaikka heti”, se säpsähtää, ja mä nauran sille.
”Jätetään väliin”, mä sanon ja nostan pulloani. ”Paskoille
päiville, oisko?”
”Niille”, se toteaa ja kilisyttää pullon kaulaa mun omaani.”
Joten niin se jää siihen istumaan. Heittämään läppää,
taivastelemaan jääkarhujuttuja, ja loppujen lopuksi me päädytään pohtimaan
paskimpia iskurepliikkejä, joita tämän maan päällä on, alkaen näistä ”onks sun
äiti simpukka ku oot tollainen helmi”, jatkuen sellaisiin, joita kukaan
täysjärkinen, itseään kunnioittava henkilö ei sanoisi ääneen edes yksin
pimeässä. Aika surullista, mutta ei mua kiinnosta. Tämä Otso, herrasmies kun
on, tarjoilee mulle oluita, ja mulla on ihan sellainen fiilis, että se ei edes
yritä mun housuihin, vaan on vaan… no, ystävällinen. Mikä on oikeasti sitä,
mitä mä juuri tähän hätään kaipasinkin ihan reippaasti.
”Miksi sulla on paska päivä?” mä kysyn muistaessani
keskustelun alun. Siitä nyt on jo aikaa, mutta sille kai ei voi mitään.
Taaskaan.
”Niitä riittää. Miksi sulla on?” mies kysyy. Mä käännähdän
katsomaan siihen, katson sitä pää kallellaan, ja tämä Otso-poika hymyilee
pienesti, katsoo mua silmiin omilla väsyneillä silmillään, pyyhkäisee kädellään
after five –sängen peittämää poskeaan, ja siinä on jotain, joka saa mut
puhumaan.
Joten mä annan mennä. Mä valitan siitä, että mulla on
poikaystävä, ja että mulla on paras ystävä, ja että ne mitä luultavimmin
tekivät… jotain, mistä mä en halua puhua tai mitä mä en halua ajatellakaan,
koska se on sitä mitä mun paras ystäväni tekee: se vie mun miehet, eikä se tee
sutä edes tahallaan, vaan se pyytää aina anteeksi jälkikäteen, ja se pyytää
anteeksi sillä tavalla,, että mä en oikeasti tiedä että onko se pahoillaan vai
vittuileeko se vain. Se on aika kusista yrittää olla ystävä sellaisen kanssa,
mä voin kertoa, ja mua ei oikeasti haittaa, ei haittaa, mä rakastan Ellaa ja se
on mun parempi puoliskoni diipa daapa, mutta silti.
Otso vain kuuntelee mua, ja mua ärsyttää. Tämä kuuluu
sarjaamme ”asiat, joista ei pitäisi avautua kahta lausetta enempää
tuntemattomille”, ja nekin kaksi lausetta olisi ehkä pitänyt vain mutista
oluttuopin syvyyksiin. Harmi, etten mä juo hanaolutta mä en kerta kaikkiaan
vaan kestä hanaolutta.
”Kuulostaa hurmaavalta”, tämä Otso sanoo, kun mä lopulta
vaikenen. ”Ja tää sun poikaystäväsi –”
”Melkein ex”, mä päätän, ”mulla nyt sattuu olemaan aina
paska mäihä miessuhteissani.”
”No, sun melkein ex-poikaystäväsi, se ei vaan suostu
kertomaan sulle että mitä tapahtui?”
”Jep.”
”Vittu mikä jätkä”, Otso sanoo ja kuulostaa siltä, että
oikeasti tarkoittaa sitä. ”Koska ei noin tehdä, oikeesti.”
”No mä oon ihan samaa mieltä”, mä mutisen, ”oikeesti. En mä
tiedä, en mä välitä. Kai mua ja Kuuttia ei vaan oltu tarkoitettu yhdeksi.”
”Kuuttia?” Otso säpsähtää.
”Voi vittu kun kuulosti hirveältä”, mä nauran, ”joo, just
sitä. Kuuttiani ette saa ja miten se meni –”
”Anteeks?” poika
pärskähtää, meinaa hukkua olutlasiinsa mutta ei nyt sentään kuitenkaan ihan.
Hyvä poika. Se yskii olutta ulos keuhkoistaan ja mä katson sitä pää kallellaan,
mietin, pitäisikö sitä hakata selkään, mutta se saa lopultakin keuhkonsa
tarpeeksi tyhjiksi niin, että pystyy puhumaan.
”Mitä helvettiä?”
”Etkö sä muka oo nähnyt Helmiä ja sikoja?”
”En…?”
”Okei. Ei mitään. Mutta joo. Kuutti. On mun poikaystävän
nimi. Mikä on kummallista”, mä rupean pohtimaan, ”mä en ole koskaan aiemmin
tavannut ketään Kuuttia.”
”Mikä tän sun Kuutin sukunimi on?” Otso kysyy.
”Sillä on sulle väliä koska…?”
”Mä tunsin kerran yhden Kuutin”, se vastaa eikä katso mua,
vaan tuijottelee sisään olutpullostaan. ”Kuutti nyt ei oo kuitenkaan kauhean
yleinen nimi, vai mitä?”
”Luukkonen”, mä vastaan. Otso vetää terävästi henkeä, ja mä
käännyn tuijottamaan sitä. Okei, no niin, mitä helvettiä?
”Kuutti Luukkonen”, se toistaa. ”Saanko mä tehdä muutaman
väittämän siitä? Vastaat kyllä tai ei, tai ei sun tietenkään mikään pakko oo
vastata yhtään mitään, mutta –”
”Okei”, mä vastaan. ”Anna tulla.”
”Okei. Ekaks. Se on ihan tosi touchy feely?”
”Tarkoitat tolla mitä?”
”Että se koskettelee sun käsiä, jalkoja, kaulaa?”
”Kyllä.” Mä en viitsi edes ihmetellä. Tuolla miehellä ei ole
kaikki murot kupissa, muumit laaksossa, ihan sama, kaikki ei ole ihan kotona,
selkeästi. Mä en kuitenkaan vaivaudu inttämään vastaan, koska ei tässä kai
mitään vikaa ole. Kai.
”Se tekee väittämiä. Kaikesta.”
”Joo. Se väittää, että mä olen tuntenut sen ikuisuuden,
mutta – ” Mutta miksi ihmeessä mä kerron tällaisia asioita? Tietenkin Kuutissa
on omituisuuksia. Meissä kaikissa on, mä en voi kirjoittaa ylioppilaaksi ilman
yhtä tiettyä kynää (ja purskahdin itkuun kun kuulin, että äidinkielen esseetä
ei tarvitse kirjoittaa puhtaaksi kuulakärkikynällä). Miksi helvetissä mä
selitän tällaisia asioita jollekulle ventovieraalle?
Koska Kuutti vituttaa mua, mä päätän. Se vituttaa mua
erittäin pahasti.
”Mutta en todellakaan ole.”
”Se on just muuttanut tänne?” Otso arvaa. ”Se asuu jossain
kauempana.”
”Joo.”
”Sun muistissa on katkoksia.”
Mä jäädyn tuijottamaan sitä. Se katsoo mua silmiin, ja mä en
voi olla huomaamatta, kuinka puhtaan väsynyt
se on – sen poskipäät törröttävät, posket ovat kevyesti lommolla, ja sen silmät
eivät sovi kovin hyvin sen noin kaksviis-ikäisiin kasvoihin. Se näyttää siltä,
että se tietää liikaa ja on nähnyt liikaa, ja mua inhottaa se, että se arvaa
liian hyvin.
”Vain yksi.”
”Missä yhteydessä se tuli?”
”Eilen illalla.” Miksi mä edes kerron tätä? Ihan oikeasti. ”Mä
suutuin Kuutille ja lähdin menemään baarista, ja seuraava asia jonka mä
huomaan, on se että mä herään omasta sängystäni.”
”Sä jätit sen baariin yksin ja lähdit kotiin, niinkö?”
”Joo…? Mä olin humalassa, joo, mutta mä en juonut muistiani.
En todellakaan, mä en ole koskaan onnistunut siinä, ja mä kävelin kuitenkin
ihan hyvin eilen. Ei mitään ongelmaa, mutta… En mä tiedä. Mä vaan en muista.”
Mä räpyttelen silmiä kiivaasti.
”Sitä sattuu”, Otso huokaa myötätuntoisesti. ”Ja se pystyy
suostuttelemaan ihmisiä tekemään asioita puolestaan, tai sen hyväksi.”
”Kyyllä…?”
”Okei. Kuule, Helena.”
”No?”
”Mä oikeesti… en mä tiedä. Sanon vaan, että ole varovainen
sen kanssa.”
”Miksi?”
”Mä tunnen sen jätkän… Ja sanon vaan sen verran, että oot
oikeasti varovainen sen kanssa.”
”Mistä sä sen tunnet?”
”Meillä on yhteistä historiaa”, Otso vastaa ja kohauttaa
harteitaan. ”Ei sen kummempaa, mutta on. Ja mä tiedän, millainen persoona se
on, ja sanon vaan, että pidä varasi.”
”Minkä takia? Onko se vaarallinen, tai jotain?”
”Ei se varsinaisesti vaarallinen ole, ei. Sä et oo
varsinaisessa, suoranaisessa hengenvaarassa, mutta sanotaan näin, että älä usko
ihan kaikkea, mitä sen kanssa tapahtuu ja mitä sanoo.”
”Mitä helvettiä, Otso! Et sä voi tehdä tollaisia –
ilmoituksia – ja vaan odottaa, että mä nielen ne ihan huolettomasti? Sä sanot,
että mä en oo suoranaisessa hengenvaarassa – mikä siinä on vikana? Miksi mun
pitää olla varovainen, mitä tarkoittaa että mä en oo suoranaisessa
hengenvaarasssa?”
”Oo kiltti hiljempaa”, Otso pyytää. ”Me ei tarvita muiden
huomiota –”
”Tiiätkö, musta tuntuu, että sä oot ihan vitun sekaisin. Että
sä oot vaarallisempi, kuin joku Kuutti voi ikinä olla.”
”Mä en voi sanoa tohon mitään”, se sanoo voimattomasti. ”Okei,
vaihdetaan aihetta, jooko? Unohda, että mä puhuin yhtään mitään koko Kuutista.
Mä vain en pidä siitä, se siitä. Oikeasti.”
”Aika karua, että sä et vaan pidä siitä, mutta sitten sä puhut siitä sillä tavalla, että se on
suunnilleen psykopaattimurhaajaraiskari.”
”Sitä se ei ainakaan ole”, Otso nauraa karusti. ”Ei mitään
hätää siltä kannalta.”
”Tossahan on helvetisti järkeä.”
”SIin on helvetisti järkeä”, se mutisee, ”et ei me, vaan
minä minä ja mä…”
”Ei nyt mitään Zen caféta”, mä mutisen. ”Ei, pliis. Phil
Collinsiakin mielummin.”
”Ai ei Zenkkarit kelpaa?”
”Samuli Putro on mahtava, mutta ei ehkä just nyt.”
”Miten neiti tykkää”, se sanoo ja nauraa. ”Tykkäiskö neiti,
jos mä tarjoaisin vielä yhden oluen? Niin kuin vaikka sovittelun merkeissä? Mä
en oikeasti halunnut huolestuttaa sua tai mitään, mutta – ”
”Älä selittele, sä vaan pahennat asioita”, mä vastaan
hymyillen. ”Musta tuntuu, että on mun vuoro tarjota. Ei me tässä kai treffeillä
olla.”
”Niin, no joo, sä nyt vaan satut olemaan varattu”, Otso sanoo
ja nauraa. Mä katson sitä hymyillen, kohotan kulmakarvoja tavalla jonka toivon
olevan huvittunut, ja se menee läpi, ainakin Otso näyttää siltä.
”Joten, kaksi Coronaa, yksi limellä ja yksi –”
”Enköhän mä oo tajunnut sen jo”, kalju baarimikko äyskähtää.
”Tehdäänkö silleen, että tappelette jossain muualla kuin siinä baaritiskillä.”
Jaaha, että sellaista asiakaspalvelua tänään!
”Anteeksi”, mä sanon hymyillen mahdollisimman kauniisti. ”Me
ei tapella enää, ei hätää.”
”Parempi olisi. Seuraavan kerran kun neiti päättää karjua
herralle, mä heitän teidät molemmat ulos.”
”Toki toki”, mä hymyilen. Vitsi, että mä rakastan täkäläistä
asiakaspalvelua, oikeasti.
”Kalsarit väärin päin jalassa”, Otso sanoo tietäväisenä
heti, kun baarimikko on kuuloetäisyyden ulkopuolella.
”Niin että miten oli?”
”Se sitä varmasti hiertää. Mä en keksi parempaakaan
selitystä.” Nyt on mun vuoroni olla tajuamatta yhtään mitään, mutta se pudistaa
päätään, nauraa ja kohottaa pulloaan mulle.
”Kiitos, Helena.”
”No olepa hyvä, Otso”, mä vastaan kun kilistän omaa pulloani
sen pulloa vasten. Monesko tämä on, neljäs? Viides? Ei kannata, ei oikeasti. Ei
kannattaisi. Ei todellakaan. Pienet
sille, mä totean ja otan syvän huikan pullostani.
Mun niskan pienet karvat, ne jotka pitäisi ajella pois
polkan alta törröttämästä, nousevat pystyyn, ja mä vilkaisen oikealle, Otson
suuntaan. Se katsoo mua, katse harhailee ympäriinsä – enkä mä tarkoita
harhailulla sitä mitä silmien harhailulla tarkoitetaan, vaan juuri sitä: sen
katse ei pysähdy mihinkään pitkäksi aikaa, paitsi siinä vaiheessa, kun se
huomaa mun katsovan itseään. Mies hymyilee mulle, enkä mä voi olla hymyilemättä
takaisin.
Voi vitun Helena, ihan oikeasti. Nyt jotain rajaa, nyt
keräät itsesi. Ole kiltti, kerää vain itsesi.
”Miksi mä en ole nähnyt sua koskaan ennen?” mä kysyn liian
pitkän hiljaisuuden jälkeen. Liian pitkän hiljaisuudesta teki se fakta, että se
ei haitannut mua. Se oli sellainen hiljaisuus, jota mun ei ollut pakko täyttää,
ja jossa mun oli mukavaa olla, joten mä voisin ehkä oikeasti vain potkaista
itseäni, tai jotain. Nyt se hiljaisuus on pakko täyttää., koska tällainen on
ihan naurettavaa.
”Suuri kaupunki”, se sanoo ja kohauttaa olkiaan.
”Niin varmaan.”
”Jep. Okei, mä en ole täkäläisiä.”
”Mä arvasin.”
”Mä oon vaan… ohikulkumatkalla. Tulin käymään, on asioita
täälläpäin.”
”Aiotko sä olla kauankin?”
”En mä tiedä ihan vielä, sen verran kun on tarve”, se sanoo
ja kohauttaa olkiaan. ”Ei mulla oo sinänsä kauheeta kiirettä mihinkään, ja
ajattelin selvittää asiat ennen kuin lähden.”
”Mitä sä täällä sitten teet?”
”Sellaisia juttuja, joista mä en kerro sulle just nyt mitään”,
Otso sanoo ja hymyilee. ”Mutta hei, Helena, mä tiedän ettet sä välttämättä
halua palata enää Kuuttiin, mutta –”
”Mutta me palataan kuitenkin”, mä vastaan ja huokaan syvään.
”Mitä?”
”…Jos sen kanssa tapahtuu jotain, jos tulee jotain ongelmia
tai sulle tulee lisää muistikatkoja, tai jos… tai jos tapahtuu yhtään mitään
kummallista”, se sanoo mietittyään hetken, vaikenee hetkeksi kaivellessaan
kulahtaneiden farkkujensa taskuja, ”soita mulle.” Se löytää lopultakin
ryppyisen kartonginpalan, jonka mä otan vastaan. Otso Harmaja. Puhelinnumero,
sähköpostiosoite. ”Tai pistä meiliä, aivan sama. Jos sä tarvitset apua jossain,
niin ota yhteyttä. Mä vastaan sulle”, se sanoo ja kääntää katseensa pois.
”Sitäkö sä oot täällä tekemässä? Pelastamassa neitoja
hädästä?”
”Pääasiallinen toimenkuva”, se sanoo ja nauraa mutta
kieltäytyy silti katsomasta mun suuntaan. ”Vitsi, onneksi nää käyntikortit
alkavatkin olla loppu. Seuraaviin mä painatan sen ammatikseni. Neitojen
pelastaminen kuulostaa ihan hyvältä leipätyöltä, vai mitä?”
”Mä en kuitenkaan oo neito hädässä…”
”Et sä vielä, et. Soittelet mulle, jos sä huomaat yhtään mitään kummallista”, se toistaa
totisena, ”mieluummin soittelet ilman syytä kuin että jätät soittamatta, jos on
syytä.”
”Sä kuulostat snadisti pelottavalta.”
”Kiitos. Se on tarkoituskin. Mä olen harjoitellut sitä yksin
kotona peilin edessä.” Nyt se kääntyy mua kohti ja väläyttää mulle sellaisen
hymyn, että se on varmasti harjoitellut sitäkin peilin edessä kotona, sen
verran… tai ei mitään. Helena, nyt oot vaan ihan hiljaa.
Mä en pistä vastaan, kun Otso kurkottaa lähemmäs mua, enkä
pane vastaan kun se tarttuu mua käsivarresta, ei uhkaavasti vaan pehmeästi. Mä
en pane vastaan, kun se vetää mua lähemmäs – helvetti, mä kumarrun itse
lähemmäksi, enkä mä ole enää ihan varma, kumpi suutelee ja ketä. Joka
tapauksessa mä istun tässä Klubbenin baaritiskillä, suutelen jotakuta oikeasti
ventovierasta ihmistä, joka on just ilmoittanut, että mä en ole ihan vielä
hädässä, mutta pian olen.
Kuulostaa ihan normi-illalta.
”Soittele mulle”, se sanoo kasvot edelleen melkein vasten
mun kasvoja. Mä avaan silmäni, yritän saada kiinni sen katseesta mutta se
riiputtaa niitä pitkiä miesripsiään niin alhaalla, ettei niiden alta näe yhtään
mitään. ”Okei?”
”Okei”, mä henkäisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti