#6:16783

Samuel tulee vastaan eteisessä, jää seisomaan paikoilleen oviaukkoon ja tuijottaa Kuuttia. "Samuel, tää on Kuutti", mä esittelen sen, "Kuutti, mun pikkuveli Samuel."

"Me ollaan tavattu", Kuutti sanoo ja hymyilee nätisti, mutta astuu kuitenkin eteenpäin käsi ojossa. Eteinen on pieni ja musta tuntuu, että me ei voida kaikki mahtua samaan aikaan tänne, koska Kuutti, jonka hartiat ovat suunnilleen kilometrin levyiset, ja Samuel, jonka hartiat ovat kuitenkin melkein seitsemänsataa metriä. Mä puikahdan Kuutin käsivarren alta oviaukon toiselle puolelle, ja jään katsomaan pikkuveljeäni, joka kieltäytyy kättelemästä mun poikaystävää.

"Moi", Samuel äyskähtää. "Mitä sä teet täällä."

"Tulin vaan käymään", Kuutti vastaa ja kohauttaa olkiaan. "Ei mitään, kunhan tulin. Tänne tulee piakkoin kans yks meidän kaveri, jonka Helena kutsui, niin että..."

"Että sä voit poistua", mä jatkan lauseen loppuun, "tai ainakin mennä omaan huoneesees, tai jotain."

"Joo, musta tuntuu kans", Samuel mutisee. "Hauska nähdä taas, Kuutti."

"Samoin, Samuel."

"Mistä hitosta sä tunnet sen?" mä kysyn kun istutan Kuutin olohuoneen sohvaan. "Keitänkö kahvia, tai jotain?"

"Kahvi ois tosi mahtavaa, kiitos muru", Kuutti hymyilee. "Vanha tuttu..."

"Miten vitussa mun pikkuveljeni voi olla sun vanha tuttusi?" mä tiuskaisen.

"Ei - älä sä mieti sitä turhaan, muru."

"Niin että oo hiljaa ja näytä vaan nätiltä, niinkö?"

"Mä en sanonut sitä niin, mutta käy sekin."

"Hitto, sähän oot oikea supliikkimies. Sä oot seurustellut jonkun Otson kanssa -"

"Ei me varsinaisesti seurusteltu, mä sanoisin sitä enemmän symbioosiksi..."

"No ollut symbioosissa, mikä kuulostaa vielä kummallisemmalta, ja sitten sä myös tunnet mun veljen... Sustahan löytyy koko ajan uusia puolia!"

"Mä olen aika ihmeellinen, mä tiedän", Kuutti virnistää. "Milloin se Otso sanoi että tulee?"

"En mä tiedä", mä tiuskaisen. "Mä käskin sitä tulemaan joskus neljän aikaan, eli..."

"Puolisen tuntia", Kuutti toteaa. "Hienoa, hienoa."

"Mä meen keittämään ne kahvit."

"Saanko mä tulla seuraksi?"

"No kuule tule."

"En mä väkisin tule, jos sä et halua", Kuutti sanoo ja ja mutristaa huuliaan, mutta puhkeaa sitten leveään hymyyn. "Esittele mulle teidän keittiö."

"No mä esittelen."

"Saareke", mä mutisen ja osoitan saareketta, "liesituuletin, leivänpaahdin, tiskiallas, tiskikone -"

"En mä ihan tota tarkoittanut", Kuutti nauraa. "Mutta hienoa, että tutustutat mut myös heihin!"

"Eikö."

"Kyllä vain, muru."

Hiljaisena mä otan kahvikannun, ehdin täyttää sen vedellä ennen kuin Kuutin kädet kiertyvät mun vyötärölle takaapäin. Mä suljen silmät, lasken kolmeen, ja esitän sitten että en edes huomaisi sitä, vaikka sen kädet tuntuvat erittäin hyvin mun ohuen paitapuseron lävitse, tuntuvat hohkaavan lämpöä iholle kynähameen vyötärökaitaleen yläpuolelle. Kuutti seuraa sulavasti perässä kun mä siirryn kahvinkeittimen eteen, ja sen peukalot alkavat tehdä pieniä, kiusoittelevia kaaria siinä samalla kun mä lataan kahvinkeittimen, ja luojan kiitos mä saan laitettua kahvinporot paikalleen ennen kuin mun kädet alkavat täristä pahemman kerran. Mä kiepahdan ympäri, katson sitä ylöspäin, ja kahvinkeittimen hyväksyvän rahinan säestämän kiipeän istumaan keittiötasolle niin, että olen edes vähän korkeammalla. Kuutti kumartuu ja suutelee, ja mä kiedon kädet sen niskaan.

Ovikello soi, ja mä säikähdän niin, että tipahtaisin lattialle jollei Kuutti pitäisi mua vyötäisiltä paikoillani. Mä livahdan taas sen käsivarren alta pois, kipitän eteiseen ja kurkkaan lasisesta ikkunasta oven vieressä ulos, Otsohan se siellä, seisoo kädet vaaleansinisten, revenneiden farkkujensa taskuissa ja näyttää vähän eksyneeltä.

Mä avaan oven, ja Otson kasvoille leviää hymy.

"Huomenta", se sanoo.

"Huomenta? Kello on puoli neljä", mä töksäytän, räpyttelen silmiäni hämmentyneenä. Mitä tahansa sä teetkin, älä hymyile mulle. Klubbenin hämärässä valaistuksessa Otso näytti väsyneeltä, se näytti siltä että sen silmät ovat ihan liian vanhat sen naamaan, mutta auringonvalo vain korostaa sen väsymystä, paljastavat sen ihon todellisen pingotuksen luiden päällä, ja se näyttää... En mä tiedä, että voinko mä ihan kuvailla sitä kauniiksi. Jos mä voisin, mä sanoisin, että se on kaunis, erittäin kaunis, siinä seistessään.

Tai en mä ihan varma kauniista ole. Kuuma, ehkä. Täysin eri tavalla kuin Kuutti, ja paljon houkuttelevammin kuuma. Sen hiukset ovat maaliskuisen tuulen pystyyn tuivertamat ja se hymyilee mulle vinosti, mä räpyttelen silmiäni kiivaasti ja käsken sen sitten sisään.

Ja minä kun luulin, ettei käytännössä kukaan mies oikeasti voisi vaikuttaa muhun kovinkaan paljoa. Jep, niin mä väitin vielä tuossa pari, kolme viikkoa sitten. Toisaalta, silloin mä olin täysissä järjissäni.

"Tuu sisään", mä touhotan kun herään lopultakin transsistani, kätken hämmennykseni toivottoman kaahotuksen taakse. "Juotko sä kahvia, mä laitoin just, ja -"

"Joo, Helena hei, ihan rauha", se nauraa. "Asiat on ihan fine."

"Toivottavasti. Löysitsä hyvin perille?" mä tiedustelen kun se astuu sisään kun mä tajuan väistää pois oviaukosta.

"Joo, ihan hyvin, ei hätää."

"Tulitsä julkisilla, koska nyt on kuitenkin sunnuntai, ne kulkee tosi huonosti."

"Ei kun mä jätin auton tonne", se sanoo ja huitaisee kädellään epämääräisesti. "Ei tässä mitään. Kuuttiko... on täällä?"

"On kyllä", mä vastaan. "Keittiössä. Otetaan kahvia."

Otetaan kahvia? Helena hei, otetaan kahvia? Tässä on nyt jotain suurta draamaa taustalla, jotain suurempaa kuin mikään, mihin sä haluaisit sotkeutua, ja sä sanot että otetaan kahvia? Musta tuntuu, että tässä ei ole mitään järkeä. Otso avaa suunsa tarkoituksenaan sanoa jotain, katsoo mua hetken, mutta napsauttaa suunsa sitten kiinni, ja mä kuljetan sen keittiöön.

Kuutti on löytänyt kaikki muumimukit, mä kaivan jostain maitoa ja tarjoan niillekin. Sinä aikana, kun mä olin niihin selin, ne ovat ehtineet... mitä?

Ottaa jonkun perkeleen taisteluasetelman, tai miksi sitä voi sanoa. Ne seisovat vastakkaisilla puolilla saareketta, Otso mun puolella ja Kuutti vastakkaisella, ja Kuutti hymyilee sille susimaisesti. Susimaisesti. Hampaat näkyen, mutta kuitenkin... iloisesti? Mitä vittua täällä tapahtuu?

"Öö, pojat... kahvia?" mä kysyn epäröiden, heilutan toiveikkaasti maitopurkkia. Otso säpsähtää, kääntyy vilkaisemaan mua, ja hymyilee.

"Joo, kiitos."

"Siirrytäänkö vaikka olohuoneen puolelle", mä ehdotan kuin paraskin kodinhengetär. Kuutti nyökkää, antaa mun kaataa omaansa ja mun omaan kahvikuppiin maitoa, mä tarjoan purkkia Otsolle, joka pudistaa päätään. Kuutti nappaa meidän mukit käsiinsä ja antaa Otson kantaa omansa ihan itse, ja me valutaan kaikki olohuoneeseen. Mä istuudun nojatuoliin, otan vastaan Kuutin tarjoaman Muumimamma-mukin. Otso istuu sohvalle, ja se onnistuu näyttämään siltä, ettei tiedä, miten istua, vähän niin kuin ei tietäisi  miten toimia jalkojensa ja käsiensä ja kaikkiensa kanssa.

"Joten sä näytät tuolta nykyisin", Otso sanoo pitkään kestäneen hiljaisuuden jälkeen.

"Kyllä vain", Kuutti vastaa. "Mitä, eikö kelpaa?"

"Ei se sinänsä mulle kuulu mitenkään", Otso tiuskaisee. "Miten vain herra haluaa... herra, tai neiti."

"Hei, eikö toi ollut aika ilkeästi sanottu", Kuutti nauraa, "mä ainakin pidän mun lihaksista aika tosi kovasti?”

”Varmasti. Mistä sä oot löytänyt tällä kertaa tuon?”

”Sieltä samasta paikasta kuin aina.”

”Ahaa.”

Mä ristin jalkani turhautuneena, katse kimpoilee poikien välillä kuin tennisottelussa, kun ne heittelevät toisilleen lyhyitä vastauksia, Otso vähän enemmän raivoissaan, Kuutti vähän enemmän iloisena.

"Sä sitten suutelit mun tyttöystävää", Kuutti sanoo ja hymyilee.

"Näin tein", Otso vastaa.

Kerro mulle siitä naisten esineellistämisestä, oikeasti.

"Vituttaako?" Otso tiedustelee.

"Ei itse asiassa."

"Tosi kilttiä sanoa noin."

"Mun mielestä on tosi kilttiä, että keskustelette musta niin kuin mä en olisikaan tässä", mä huomautan. "Tää on kuitenkin meidän olohuone, mä haluaisin huomauttaa."

"No joo. Anteeksi", Otso sanoo ja hymyilee mulle katuvasti, mutta sen silmät välähtävät saman tien takaisin Kuutin suuntaan. "Mä vain... Joo. En tiedä."

"Anna nyt tulla kuin aloititkin", Kuutti kannustaa pyöritellen kahvikuppia käsissään. Sen kädet näyttävät siltä, että se voisi puristaa koko kupin rikki etu- ja keskisormensa väliin, jos sitä huvittaisi, enkä mä ole ennen kokenut sitä uhkaavaksi, mutta nyt... Nyt, kun se istuu tuossa ja on vain rauhallinen, katsoo Otsoa etäisen huvittuneena. Tuossa miehessä on jotain todella pelottavaa, eikä mua oikein huvittaisi selvittää, mikä siinä on niin pelottavaa.

"Kuutti hei, mitä sä haet tällä?"

"No mitäköhän mä haen", Kuutti sanoo, "mä löysin mielenkiintoisen ihmisen -"

"Mielenkiintoisen?" Otso kysyy. "Oikeasti, mielenkiintoisen?"

"Kyllä. Kiinnostavan. Koska sä et tiedäkään, kuinka kiinnostava persoona Helena oikeasti on. Mä en käytä mun aikaa epäkiinnostaviin ihmisiin, ja Helena on niistä kaikista kiinnostavin."

"Ahaa, kerro mullekin?"

"Siltä puuttuu jotain", Kuutti sanoo ja kohottaa kulmiaan mulle. "Ja se on jotain enemmän kuin sinä tulet koskaan olemaan."

"Toi oli aika karua", Otso nauraa pingottuneesti. "Kuutti hei, tehdäänkö silleen, että..."

"Mä olen pelkkänä korvana. Mitä tahansa sä ehdotatkaan, mä suostun siihen, kulta", Kuutti vastaa ja hymyilee.

"No aloitetaan sillä, että oo välillä ihan vaan... ihan hiljaa. Tehdään silleen, että sä lähdet täältä. Meet johonkin muualle, ja mä annan sun lähteä. Vaihdat maata, mä luulen ettei kielet oo sulle mikään varsinainen ongelma?"

"Ei ole ei", Kuutti vastaa, "mutta ongelma on lähinnä se, että mä en halua lähteä. Enkä voi. Mä tapasin yhden... henkilön, joka velvoitti mut tekemään täällä jotain."

"Tässä kaupungissa, vai...?"

"Tai missä tahansa kaupungissa, missä Helena nyt sattuu olemaankaan."

"Anteeksi mitä?" mä kysyn. "Kuutti, mitä vittua -"

"Oo muru hiljaa. Niin kuin sanoit, nyt on sellainen tilanne että sun pitää vaan olla hiljaa ja näyttää kauniilta", Kuutti sanoo vilkaisemattakaan muhun, ja mä vaikenen loukkaantuneena.

"Tää on asia, jota sä et tule ymmärtämään ikinä, Otso hyvä."

"No kuule, selitäpä mulle."

"Mulla ei ole mitään syytä selittää sulle sitä", Kuutti sanoo ja hymyilee pää kallellaan, ja nyt sen hymykin näyttää oikeasti uhkaavalta. "Mun ei tarvii selittää sitä sulle, koska sä et kuulu tähän juttuun mitenkään."

"Sä et pilaa enää kenenkään muun elämää, saati nyt sit Helenan -"

"Tässä nyt on just se, että mä en oo pilaamassa sen elämää", Kuutti ilmoittaa edelleen somasti hymyillen, "en todellakaan. Se, mitä sä käsität elämän pilaamiseksi, ei onnistu, koska Helenalta... puuttuu tiettyjä asioita." Kuutti napauttaa ohimoaan, ja mun katse siirtyy Otsoon, joka tuijottaa Kuuttia silmät selällään, yrittää selkeästi käsittää, mitä Kuutti sanoo, ja toisin kuin minä, se näyttää ymmärtävänkin, mitä Kuutti ajaa takaa.

"Säkö... väität, että Helenalla ei...?"

"Mä en väitä mitään. Mä kerron, Otso rakas."

"Miten niin ei?"

"Just niin. Mä ihmettelin sitä, ja otin asiasta selvää, juttelin yhden tyypin kanssa ja nyt kävi ilmi, että mä en todellakaan voi antaa sun tehdä tyttöystäväni suhteen yhtään mitään, sori. Arvokysymys, Otso hyvä. Vaikka toki, jos Helena kaipaisi pelastusta, sä olisit totta kai ensimmäinen, jonka mä antaisin pelastaa."

"Mitä helvettiä sä höpötät", Otso pärskähtää, "alapa puhua kokonaisilla, järkeä tekevillä lauseilla, Kuutti."

"Järkeä tekevillä? Ei se oo suomea."

"Ei ole ei, mutta pointti ei ollut siinä. Ala puhua."

"Otso hei", Kuutti sanoo ja hymyilee vetoavasti, "mun ei ole mikään pakko kertoa sulle oikeastaan yhtään mitään, ihan oikeesti."

"On. Ala selittää mulle, koska me molemmat tiedetään, että mä saan sut kertomaan, jos mä oikeasti haluan."

"Et sä oikeastaan. Mä tiedän, että mä olen röyhkeä ja kaikkea, sä luonnehdit mua kusipääksi sun muuta, mutta joskus munkin on pakko pitää vain suuni kiinni."

Mä nousen ylös, miehet tuijottavat toisiaan niin intensiivisesti, että musta tuntuu että seksuaalinen jännite räjäyttää koko paikan taivaan tuuliin, tai jotain. Otso kääntää katseensa ensimmäisenä, se katsoo muhun ja ojentaa kättään mua kohti.

"Helena hei, älä mee mihinkään. Mä selitän tän koko jutun sulle ihan kohta -"

"Joo varmasti joo", mä mutisen, "ihan oikeasti, tehdäänkö silleen että painu helvettiin mun kotoa."

"Helena, usko mua, se ei oo se, mitä sä just nyt haluat -"

"Se on todellakin se, mitä mä just nyt haluan. Painu vittuun mun kotoa", mä sanon sille, käännyn kohti Kuuttia, "ja painu säkin helvettiin mun kotoa. Painukaa molemmat vittuun täältä, hoitakaa teidän... mitä toi on, draamanne jossain muualla, ihan sama -"

"Ei, Helena kiltti." Otso katsoo muhun vetoavasti, ojentaa edelleen kättään mua kohti melkein epätoivoisena. "Istu alas."

"Mä en ole mikään neito hädässä, joten painu vittuun täältä."

"Sä et ole vielä neito hädässä", Otso sanoo, "mutta se ei poista sitä että sä tulet olemaan neito hädässä, ja nyt alkaa kuulostaa siltä että nopeammin kuin mä uskoinkaan, joten Helena, oo kiltti ja istu alas."

"Haista vittu", mä huudan sille niin lujaa kun kurkusta lähtee. "Painukaa vittuun molemmat! Mä en ole neito hädässä, sitä paitsi ei nykyaikana edes saa puhua neidoista hädässä, se on sukupuolisyrjintää -"

"Helena, ketään ei kiinnosta sukupuolisyrjintä tässä kohtaa", Kuutti sanoo hellästi. Hellästi? Miten vitussa tuollaista voi sanoa kuolemanrauhallisena ja hellästi?

"Mä en ole neito hädässä, ja jos olisin, musta tuntuu että mä tekisin paljon parempaa työtä pelastaessani itse itseni", mä huudan Otsolle, "joten painu vittuun ja ota Kuutti mukaasi, menkää johonkin, vittu, hankkikaa huone!"

"Auts", Kuutti sanoo ja hymyilee Otsolle. "Siitähän me tiedetään kaikki."

"Pidä sä nyt jo pääsi kiinni", Otso huutaa sille, nousee seisomaan ja tarttuu mua hartiasta, mä ravistan sen irti itsestäni. "Helena, oo kiltti ja kuuntele, tää on tärkeää. Tää koko juttu, se voi tappaa sut -"

"Eikä voi", Kuutti huomauttaa väliin, "Helena nimenomaan ei voi kuolla tästä, muru."

"Se voi tappaa sut. Kuutti voi tappaa sut, Helena kiltti, mä tiedän tää kuulostaa tosi friikiltä ja mä lupaan selittää sen sulle, mutta -"

"TURPA KII!"

Me kaikki käännytään katsomaan kohti olohuoneen oviaukkoa. Samuel seisoo siellä, mutta siinä ei ole kuitenkaan mitään Samuelia. Se näyttää tavallaan ihan siltä miltä mun veli näyttää, miltä se nyt on aina näyttänyt, mutta siinä on jotain kammottavan erilaista, se, miten se puristaa käsiään nyrkkeihin. Sen etu- ja keskisormen välissä roikkuu puoliksi poltettu, palava savuke, se törröttää veljen sormien välistä ja on polttanut jo yhden reiän hupparin helmaan, näyttää siltä että jos se ei varo niin se polttaa itsensä ja luultavasti koko talon siinä samalla.

"Samuel, mee pois -"

"Helena", Otso sanoo ja kumartuu lähemmäs mua, kumartuu puhumaan mun korvaan, "se ei ole Samuel."

"Mitä vittua sä selität", mä huudan välittämättä siitä, että Otso on ihan siinä, ihan vieressä, "Samuel, mee pois nyt, oikeesti, mä en jaksa enää teidän jotain miehisiä draamojanne –”

"Ei, mä oikeasti tarkoitan sitä - toi ei ole Samuel. Se on sun pikkuveli, ollut ainakin, eikö niin?"

"Totta kai se on Samuel, vitun ääliö."

"Ei se ole Samuel, ei ainakaan nyt. Vastaa mulle. Se on sun pikkuveli."

"On on, se on mun pikkuveli!"

"No niin, hyvä. Sen koko nimi on...?"

"Samuel Aaron Lintunen", mä papatan nopeasti, enkä saa katsetta irti oviaukossa seisovasta veljestäni, jonka tupakka, jota se ei todellakaan uskaltaisi normaalioloissa polttaa sisällä missään muualla kuin oman avonaisen ikkunansa ääressä niin, että voisi nippailla natsat ulos ikkunasta, koska mua syytettäisiin niistä. Se seisoo siinä ja sen tupakasta nousee ohut savuvana, joka haisee älyttömän pahalta mun nenääni, ja musta tuntuu että tässä on jotain vielä vaarallisempaa kuin voisi kuvitella. Voi luoja.

"Samuel", Kuutti sanoo rauhallisesti, "veli hei, ei mitään hätää."

"Ole sinä nyt turpa kiinni siinä", Otso sihahtaa sille suupielestään, kaivelee farkkujensa taskuja, ja löytää... suolasirottimen. Suolasirottimen.

Kaikista maailman esineistä, joita farkkujen taskuihin mahtuu, se etsii suolasirottimen. Ja tuo mies muka väittää pelastavansa neitoja hädässä. Oikeasti?

 Se kiertää sen auki, astuu lähemmäksi Samuelia ja alkaa messuta jotain, missä ei ole pienintäkään järkeä. Sen sanoissa ei ole ainuttakaan suomenkielistä, tai mitään muutakaan tunnistettavaa, että ei sen puoleen. Se huutaa jotain sanoja, joissa ei ole mitään järkeä, ja jotain, mitä mä tunnistan nimiksi - Azazel, jonka mä tunnistan seiskaluokan uskonnontunnilta, ja paljon nimiä, joita mä en todellakaan tunnista, koska niissä ei ole mitään järkeä. Anael, sun muita.

Se heittää suolaa suolapurkistaan, sellaisesta pienestä ja sievästä, mitä näkee kouluruokalan pöydällä, se heittää sitä Samuelin kasvoille ja mun veljeni nostaa kädet kasvoilleen, kirkuu kovaa, kammottavan kovaa ja kammottavalla äänellä, jota mä en todellakaan tunnista sille kuuluvaksi. Mitä vittua tämä on, mitä täällä tapahtuu? Samuelin sormien välistä nousee savua, siis oikeaa savua, erilaista savua kun siitä itsekseen jo sammuneesta tupakannatsasta joka savuaa nyt lattialla, ja nyt Otso huutaa Samael, ja Samuel valahtaa polvilleen, pitelee edelleen kasvojaan, ja Otso kääntyy kohti mua, tarttuu mua kädestä ja sanoo vain:

"Juokse."

Mä pidän sitä kädestä kiinni, mutta en liiku mihinkään, tuijotan lattialla pitkällään makaavaa pikkuveljeäni, joka ei liiku enää mihinkään, se makaa naamallaan ja sammunut tupakannatsa on vain sentin tai kahden päässä sen poskesta, ja mun tekee mieli huutaa. Ääntä ei kuitenkaan lähde ollenkaan, mä en saa huudettua, mä en saa päästettyä mitään, en pienintäkään ääntä.

"Otso, irti siitä."

Nyt Kuutin ääni on kylmä, suorastaan hyinen, ja mä käännyn katsomaan siihen päin. Se astuu lähemmäksi, ottaa kaksi askelta niin, että sen kämmenet ovat ilmassa.

"Otso, päästä nyt irti siitä, niin mä lupaan että sä pääset kävelemään täältä ulos täysin ehjänä. Mä en koske suhun, en hipaisekaan sua, mä suljen silmät ja annan sun kävellä ulos tästä talosta, hypätä siihen Johannan naurettavaan Audiin, ja sä saat lähteä. Mä en etsi sua, ja sä et etsi mua, jos sä nyt vain päästät irti Helenasta ja painut vittuun täältä."

"Ei pelkoa. Helena, nyt juokse."

Ja mitä mä teen? Juoksen. Juoksen eteiseen, nappaan lattialta mukaan punaiset Converse All starini koska Otso käskee ottaa jotkut kengät (Campbellit jäävät siihen surulliseksi kasaksi, ja mulla on niitä jo valmiiksi ikävä), ja mä juoksen Otson kanssa heti kun se on saanut ulko-oven auki.  Se ei vaivaudu sulkemaan ovea perässään, vaan vetää mua kädestä, ja me juostaan ja juostaan sukkasillamme, siihen asti että Otso pysähtyy mustan Audin viereen, sysää mut sisään ovesta ja juoksee itse kuljettajanpuoleiselle ovelle, sujahtaa sisään, käynnistää, saa autonsa käynnistymään yhdellä yrityksellä käsien tärinästä huolimatta.

"Otso", mä sanon ääni täristen, pinnistellyn rauhallisesti. "Mitä vittua äsken tapahtui."

"Mä lupaan sulle, että mä kerron", se sanoo ja vilkaisee mua nopeasti, kääntää katseensa sitten peruutuspeiliin. "Mä kerron sulle, kunhan me ollaan kauempana täältä. Kunhan me ollaan turvassa,  mä voisin sanoa."

"Mitä tarkoittaa turvassa?"

"Jossain muualla kuin täällä. Me lähdetään nyt pois täältä, ja sä pääset vielä palaamaan takaisin tänne. Kunhan tilanne rauhoittuu, sä pääset palaamaan."

Otso ei usko tuota itsekään, mutta mä en sano mitään.