Me ollaan istuttu autossa jo tunteja. Lämmitysjärjestelmä
näyttää että täällä olisi muka kaksikymmentäseitsemän, mutta vitut, mä tärisen
yksinäni istuessani etupenkillä, nojaan selkääni vasten lämmintä selkänojaa ja
yritän niellä tärinäni, jolla on vain puolet tekemistä kylmyyden kanssa.
Samuel, joka jäi makaamaan naamalleen lattialle. Kuutti,
joka kertoi Otsolle, että se saa lähteä rauhassa ja ehjänä, jos päästää irti
musta. Samuelin kasvot, jotka savusivat sen kämmenten alla.
Tämä on asia, josta mä en välttämättä kuitenkaan haluaisi
tietää mitään, mutta sellainen, että mun on pakko jossain vaiheessa kuitenkin kysyä.
Mä en oikeasti halua, en todellakaan, mua ei huvita keskustella tästä, mutta se
on edessä ihan varmasti vielä.
"Toi ei ollut normaalia", mä avaan suuni noin
neljän tunnin ajon jälkeen. Aurinko on jo kerinnyt laskea aikoja sitten, me
ajetaan jollain syrjäisellä tiellä, sellaisella, jossa ei ole keskiviivaa. Mä
en halua ajaa teillä, joilla ei ole
keskiviivaa, mutta sitähän mä en Otsolle ole kertomassa. Mä olen
kaupunkilaisyttö, mä en pärjää tällaisissa paikoissa, mutta tuskin se Otsoa
edes kiinnostaisi.
"Ei ollut, ei. Tai no jaa, normaali on laaja käsite. Se
ei ollut... luonnollista? Se oli supernatural. Mä en tiedä, mikä se on
suomeksi."
"Miksi sä et osaa puhua suomea kunnolla?" mä
tiedustelen. "Asiat eivät tee järkeä, ja mun pitää kertoa sulle paskoista
päivistä." Ei mua oikeasti kiinnosta, ei todellakaan, mutta mä en halua
keskustella tästä nyt, ja musta tuntuu, ettei Otsokaan.
"Mä oon ollut Suomessa hyvin vähän aikaa", se
vastaa katse tiessä, ja mä katson sitä,
kun katuvalojen oranssit keilat valaisevat sen säännöllisin väliajoin, oranssi
valo valuu sen kasvojen yli ja katoaa sitten taas. Se näyttää väsyneeltä, mutta
se näyttääm myös... elävämmältä kuin aiemmin. Voiko niin sanoa? No, nyt ainakin
voi, että se siitä.
"Missä sä sitten oot ollut?"
"Kaikkialla muualla. Etsimässä."
"Mitä?"
"Kuuttia."
"Miksi sä etsit Kuuttia?"
"Koska... koska se on mun tehtävä. Helena kiltti, mä
lupasin selittää sen sulle, mutta etsitään hotelli ensin. Okei?"
"Hotelli?"
"Niin, hotelli. Meidän täytyy mennä yöksi hotelliin, sä
saat oman huoneen jos haluat, mulle on ihan herttaisen yhdentekevää, mutta
-"
"Miksi meidän täytyy mennä yöksi hotelliin?"
"Koska mihin muuallekaan me mentäisiin? Ei nyt voi
nukkua yötä autossa", se sanoo, "se onnistuu kesällä ihan hyvin,
mutta -"
"Nukutko sä autossa kesällä?"
"Öö, joo. Yleensä. On mulla kans teltta, ja jos on tosi
kurja sää - kuuma, tai sateista, niin mä menen hotelliin."
"Mikset sä... asu missään?"
"Ei mulla oo sinänsä kotia", se vastaa, "ei
sovi mun elämäntyyliin."
"Millainen sun elämäntyylisi sitten on?"
"Sellainen, että mä olen tien päällä joka päivä, tien
päällä joka yö."
"Takakonttiin Jussi asetta laittaa, katsoo etelästä
pohjoiseen”, mä mutisen ajatuksissani. Zen café, yllättäen.
"Velipoika lähti kaks vuotta sitten ja nyt samat teen,
niinpä", Otso sanoo, "paitsi että mun velipoika asuu edelleen isän
kanssa kaukana joulupukkimaassa, eikä se näytä aikovan lähteä mihinkään, mistä
isä on ihan onnellinen. Sille riittää se, että toinen sen pojista on tarpeeksi
tyhmä haluamaan pois.”
”Okei?”
”Joo. Tai siis, ei isäkään varsinaisesti tiedä mitään mun
elämästä – mä en kerro sille, eikä se kysy. Sikäli kuin se tietää, mä asun
Helsingissä, opiskelen siellä.”
”Mutta ilmeisesti sä et opiskele.”
”En opiskele en. Mä opiskelen tokaa vuotta ammattikorkeassa,
paperilla.”
”Ja oikeasti sä teet…?”
”Sitä, mitä mä tein aikaisemmin tänään. Mutta Helena kiltti,
ole kulta, ja sovitaan, että mä kerron sulle myöhemmin. En ihan vielä, koska mä
en halua vielä kertoa. Mä en halua olla ratissa kun kerron, koska tää on… No,
tää on sulle perseestä, mutta mulle tää on vielä enemmän.”
”Ai sulle on vielä enemmän perseestä, että sä heittelet
jotain vitun – en mä tiedä, jotain shittiä –”
”Suolaa. Tavallista, jodioitua suolaa. Samaa kamaa kun sä
laitat sun ruokaan.”
”Ei suola näytä
siltä, kun se osuu naamaan”, mä sanon typerästi. En mä voi muutakaan.
”Paitsi tuossa tapauksessa.”
”Miten niin tuossa tapauksessa?”
”Mä sanoin jo. Keskustellaan sitten, kun ollaan jossain.
Onko sulla nälkä?”
”Ei.”
”Okei, hyvä. Sano, kun sulla on nälkä, niin mennään syömään.
Tässä pitäis olla varmaan viidenkymmenen kilometrin päästä joku hotelli,
mennään sinne.”
”Miksi meidän täytyy mennä hot-”
”Mä sanoin jo. Ole kiltti. Mä kerron kyllä, mutta en vielä.
Mä en halua ajaa samaan aikaan kun mun pitäisi selittää tämmöisiä, ja tää on…
tää asia vaatii paljon enemmän aikaa kuin viiskyt kilometriä.”
”Ja sä et voinut aloittaa aikaisemmin?”
”En. En voinut. Sä et vaikuttanut kauhean
vastaanottavaiselta.”
”Ihme sinänsä”, mä mutisen. ”Mutta Otso.”
”Kerro.”
”Mikä sä olet?”
”Ihminen.”
”Ei. Kuka sä olet?”
”Otso Harmaja. Melkein kakskytyks vee.”
”Etkä varmana ole.”
”Mä tiedän etten mä näytä siltä”, se sanoo ja kääntyy
hymyilemään mulle, ”mutta kyllä. Otso Eemeli Harmaja. Kakskyt, melkein
kakskytyks vee, kotoisin joulupukkimaasta. Paperilla mä asun isän luona, sikäli
kuin isä tietää mä asun Helsingissä, ja oikeasti mä asun tässä Audissa.”
”Miten sulla voi olla Audi?”
”Mä sain tän yhdeltä kaverilta”, se vastaa ja kohauttaa
olkiaan. ”Se ei ollut sille iso juttu. Oikeasti mä olen enemmän Ford-miehiä, mä
ajoin vielä puoli vuotta sitten tosi söpöä, punaista Fiestaa, vuosimallia
kasiysi, mutta se sitten levisi, ja –” Otso puistelehtii, eikä silläkään
varmasti ole kylmä. Se hengittää pari kertaa syvään, ja jatkaa sitten. ”Se levisi,
hinattiin pois. Mä hain sen pari kuukautta myöhemmin huollosta, ajelin sillä
viime syyskuuhun asti. Se levisi lopullisesti tielle, ja mun yksi hyvä
ystävättäreni pelasti mut. Johanna oli mulle paljon velkaa, joten se antoi
mulle autonsa… Ja asiaan saattaa vaikuttaa myös se, että se halusi uuden auton.
Bemuskan, koska Audi ei ollut sen tyyppiä, ja sitten se vaan ilmoitti ettei
jaksa järjestää mitään autojen vaihtelua ja käski mun ottaa tämän.”
”Ahaa.”
”Kyllä. Mitä muuta sä haluat tietää? Mä vastaan sulle
kysymyksiin, jotka ei ole liian pitkiä vastattavaksi ihan vielä.”
”Mitä sä teit?”
”Ai aikaisemmin päivällä?”
”Niin.”
”Se on liian pitkä vastattavaksi. Uusi kysymys.”
”Miksi Kuutti on vaaraksi mulle?”
”Se on. Se on kaikille.”
”Ei se kyllä oikein siltä vaikuta, saanen huomauttaa.”
”Huomauta toki, mun puolesta, ei haittaa ollenkaan. Se on,
usko mua, mä olen kokeillut. Se ajoi mut melkein seinähulluksi, ihan vain
olemalla oma itsensä. Ja ei, se ei ole mitenkään erityisen ärsyttävä tai mitään
sellaista, vaan se on vain puhtaasti vaarallinen. Ihmisille.”
”Jaaha.”
”Kyllä. Mä kerron sulle paremmin, sitten kun päästään
tuonne.”
”Miksi sä olet tien päällä joka päivä, tien päällä joka yö?”
”Koska mun on pakko. Koska mä olen viettänyt viimeiset kaksi
vuotta etsien Kuuttia ja tutkien… asioita siinä sivussa, ja siihen ei sovi
mukava arkielämä jossain Helsingissä.”
”Miksi sä olet etsinyt Kuuttia?”
”Mä pääsin sen jäljille vasta tässä ihan vähän aikaa sitten,
ja johdin ne… no. Sä tiedät.”
”Sä et vastannut mun kysymykseen.”
”Mä kerron senkin sulle myöhemmin, ,mä en voi ihan vielä
kertoa. Mä lupaan, että kerron. Se vaan kuulostaa niin karulta, että mun täytyy
saada selittää se samalla.”
Mä tuijotan Otsoa, katson sitä kun katulamput vaihtuvat
kaupungin valkoisiijn ja esiintyvät tiheämmin, niin etteivät sen kasvot enää
katoa varjoihin missään vaiheessa. Se kaartaa hotellin pihaan, se on sellainen
rähjäinen vähän omakotitaloa suurempi, jossa on hyvällä lykyllä viisi huonetta.
Kello on jo lähemmäs kymmentä, mutta Otso astelee itsevarmasti sisään
ulko-ovesta, menee respan tiskille ja hymyilee.
”Iltoja, Janette. Löytyiskö teiltä vielä huoneita?” se kysyy
ja hymyilee kyllästyneen näköiselle neidille.
”Otso, säkö sen viestin laitoit -
”Kyllä kyllä”, Otso hymyilee. ”Numero muuttui, enkä mä
tajunnut että mun pitäisi mun lempihotelliinkin se ilmoitella. Mä oon tosi
pahoillani tästä ajankohdasta, mut tulipahan vain ikävä.”
”Just niin”, tyttö mutisee ja haukottelee. ”Täytä paperit.
Yksi vai kaksi huonetta, mitä sä haluut? Ei kun perk- voi vitsi, ei meillä ole
kuin yksi.”
”Mä nukun sohvalla”, Otso sanoo ja kohauttaa olkiaan,
jännittyy sitten ja kääntyy katsomaan muhun. ”Jos se on sulle okei, mä
tarkoitan?”
”Joo joo, ihan sama.” Mä olen ihan pohjattoman väsynyt. Mä
en huomannut sitä aiemmin, mutta nyt se alkaa oikeasti tuntua oikein kovaa
siltä, että jos mä en pääse nyt nukkumaan, ja sanomalla nyt mä tarkoitan ihan
oikeasti tasan nyt, mä nukahdan
seisaalleni. Tai ehkä heittäydyn lattialle huutamaan kuin pikkulapsi. Tai
jotain muuta, tai kaikkea, tai en yhtään mitään. Sen verran sekava fiilis tässä
on.
Otso hoitaa asiat ja maksaa päätä huimaavan summan – ainakin
aulaa katsoen se vaikuttaa ihan mielettömältä – silmäänsä räpäyttämättä
käteisellä. Sen lompakko on pohjaton, se tarjoili silloin yksi ilta – joka
sattui olemaan eilen, se tuntuu
paljon pidemmältä ajalta, ehkä viikon tai kuukauden tai kymmenen vuotta tai
jotain, mutta oikeasti siitä on ehkä vuorokausi – ihan huolettomasti, ja nytkin
se maksaa kahdesta – kahdesta? –
yöstä mukisematta yli kolmesataa euroa. Mä en ymmärrä, mutta ihan sama, olkoot
huoleton varojensa kanssa. Se vain kaivaa ihan rauhallisena kolme satasta
lompakostaan, ojentaa ne kassaneidille jota puhutteli Janeteksi, ja Janette on
tyytyväinen summaan ja ojentaa avaimen. Oikean avaimen, ei mitään sellaista
korttia, enkä mä voi olla miettimättä sitä elokuvaa, jonka näin – sitä, joka
kertoo hotellihuoneesta, joka on kirottu. Kyseisessä hotellissa kaikissa muissa
ovissa oli nykyaikaiset korttilukot, mutta se ei toiminut siinä kyseisessä
huoneessa, koska siinä sattui kummittelemaan. Sen jälkeen, mitä kaikkea tänään
on tapahtunut, tuntuu ihan järkevältä, että meidän hotellihuoneessa
kummittelisi, mutta mä en jaksa tapella neidin kanssa asiasta. Se on viimeinen
vapaa huone, joten siihen on meidän tyytyminen. Kummituksia tai ei, mun on
pakko päästä nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti