#3: 8209

Samuel ei vaihteeksi koputa oveen, vaan paukahtaa suoraan mun ovesta sisään.

"Koputa", mä rääkäisen, "mä olisin voinut olla täällä vaikka housut nilkoissa!"

"Siitä ei oo pelkoa", veli armas toteaa ja viittaa farkkuihin mytyssä sängyn vieressä.

"Oliko sulla asiaa?" mä tiedustelen kääntyessäni takaisin kohti peiliä."

"Eei... kunhan tulin katsomaan, mitä mun elämäni  lempisisko puuhaa."

"Kuten näet, meikkaan."

"Kerro siitä."

"Käytän nestemäistä eyelineriä piirtääkseni pisteet symmetrisiin paikkoihin silmäkulmasta noin sentin päähän", mä selostan ja painan siveltimen kärjen täydelliseen kohtaan myös toiseen silmääni, katsoon peiliin, kääntelen päätäni sen verran että näen pisteiden olevan suunnilleen tasapainossa keskenään, "ja sen jälkeen vaihdan geelimäiseen eyelineriin, jonka kanssa mä piirrän ensin viivat silmäkulmasta suoraan pisteisiin, näin... Tuu kuule kattomaan, voit säkin oppia jotain."

"En mä kiitos välitä oppia", Samuel vastaa.

"Mä tiedän. JOten mitä sä siinä venkoilet, Samppa?"

"Ei, kun tulin vaan juttelemaan sun kanssa..."

"Toi olis mennyt läpi vaikka viis vuotta sitten, Samuel. Alapa puhua, mitä sä haluut."

"Voisitsä käydä kaupassa..."

"Mitä sä haluat", mä tuhahdan. "JOs et huomaa, mä meikkaan. Mä olen lähdössä ulos -"

"Sun uuden poikaystävän kanssa", Samuel huomauttaa, "oota vaan kun äiti kuulee siitä, helvetti että sä oot kuollut." Tässä on mun veljeni seitsemäntoista vuotta. Auttamattoman nikotiinikoukussa, helvetin ärsyttävä, ja liian kiinnostunut muiden yksityisasioista.

"Tai sitten en", mä vastaan kiinnittämättä siihen sen enempää huomiota. "Ei hätää, Samuel. Äiti ymmärtää mua. Ja isi kans. Paremmin ainakin kun sitä, että sulla on poikaystävä."

"Ei mulla oo poikaystävää", se vastustelee.

"Koita sit näyttää kans siltä. Mitä sä haluat kaupasta, ja paljon sä oot valmis maksamaan hakuja?"

""En mä mun siskolle maksa hakuja jostain?"

"Todellakin maksat, veli rakas. Nimenomaan siskolle, koska kuka muu on kello puoli yhdeksältä perjantai-iltana lähdössä hakemaan sulle yhtään mitään? Mitä sä edes haluat?"

"Tupakkaa mä vain, en mä alkoholia, voit käydä ihan vaan ärrällä -"

"Joo, varmasti. Se haisee niin vitun pahalta", mä mutisen ja pyörittelen taas päätäni, räpsyttelen ripsiä pari kertaa, symmetristä, oikein hyvä. Mä vaihdan sivellintä, kaivan laatikosta punaisen huulipunani ja pohjustusaineen. "Sä poltat taas sisällä, ja tiiätkö, ne kaikki savut tulee suoraan mun huoneeseen. Ihan kuin siinä ei olis tarpeeks paljon kestettävää, että äiti syyttää mua siitä että mun ikkunan alla on tupakantumppeja, eikä se tajua että mistä vitusta sä saisit tupakkaa kun sä oot vasta kahdeksantoista." Note to self, älä koskaan suostu siihen, että pikkuveli asuu sun huoneen alapuolella. Ei kannata, ei oikeasti kannata. Sua syytetään ikkunasta ulos oksentamisesta, kaikista tupakantumpeista ja tyhjistä tölkeistä (sekä yhdestä jukkapalmusta, mutta siitä ei tarvitse sitten puhua sen enempää, se saattoi olla mun oma vikani mutta toisaalta, kuka helvetti jättää sellaisen jonkun ikkunalle kertomatta siitä? VArsinkin, kun tämä joku on ollut viettämässä iltaa sellaisen henkilön kuin Ella Lilja kanssa? Ellassa on se paha, että aina kun sen kanssa viettää iltaa ulkona, on aivan sama, kuinka siivosti sä aioit käyttäytyä - sä päädyt joka tapauksessa tulemaan taksilla kotiin, koska sun seurue ei uskalla päästää sua yksin bussiin).

"No sori. Mä voin polttaa myös ulkona."

"Annat mulle kympin, niin mä haen sulle niin paljon röökiä kun kerralla vaan jaksan kantaa. Diili?"

"Kympin? Hakuja?" Samuel kysyy tyrmistyneenä.

"Ota tai jätä. Me ollaan menossa siihen... Mikä helvetti se nykyisin on, no se joka oli Onnela joskus ennen kun mulla oli ikää?"

"Mistä helvetistä mä tietäisin, ihan oikeesti? Mä oon kuitenkin meistä kahdesta se alaikäinen kuitenkin..."

"Ihan sama. Mä oon menossa kuitenkin sinne entiseen Onnelaan, ja tiiätkö, paljonko sinne oikein maksaa sisään?"

"En, kerro?"

"Samuel."

"Helena?"

"Se oli retorinen kysymys."

"Ai. Okei."

Mä voisin kai mainita, että Samuel kuuluu siihen ihmisryhmään, joka pääsee elämässään pitkälle ihan vain siitä ansiosta, että näyttää hyvältä. Sen järjenjuoksu ei ole mitenkään erityinen, täytyy myöntää, mutta sillä on leveät hartiat ja juoksijan muu vartalo, niin että sen elämässä ei tule olemaan mitään hätää. Se ei haittaa, että se on vähän yksinkertainen... ja kun mä sanon vähän, mä tarkoitan, että sen älykkyysosamäärä on jotain tohvelieläimen luokkaa. Voi siskon pientä. Ei se ole mua kuin kaksi vuotta nuorempi, ja sitä paitsi kolmekymmentä senttiä pidempi (mä en tajua, miten kaikki pituusgeenit ovat voineet vain ohittaa mut ja hypätä pikkuveljeen), mutta kyllä, se on siskon pieni.

"Kymppi, ja rahat kaikkiin askeihin, joita sä haluat. Ota tai jätä", mä toistan. "Ja antaa heittää, mun täytyy vaihtaa vaatteet."

Samuel katoaa vähin äänin omaan huoneeseensa, mä kuulen kun se tömistelee portaat alas kolme tai neljä kerrallaan. Mun oma ikkunani on auki - pohjien ottaminen ja jännityksestä kihiseminen kuumottaa vähän turhan paljon, se on ihan hyvä pitää ikkunaa auki - ja mä kuulen siitä, miten Samuelin ikkuna aukeaa, ja mä ehdin laskea vain kolmeen ennen kuin ensimmäiset tupakansavut tulevat sisään mun ikkunasta. Mä pudistan päätäni ja osoitan kaukosäätimellä stereoihin, nostan äänenvoimakkuutta entisestään. Ihan kuin se voisi muka peittää tupakansavun, mutta tekee sen ainakin vähän siedettävämmäksi.

Samuel saattaa mut Ärrälle - eli tulee mukana sen verran, että saa suoraan röökit käteensä, koska mä kieltäydyin ehdottomasti palaamasta enää kotiin sen jälkeen, kun olen lähtenyt. Se odottaa hiljaisena punaisia Pall  Mallejaan poltellen kiskan ulkopuolella sen aikaa, kun mä käyn ostamassa sille kuusi – kuusi – askia lisää. Ehkä pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä faktasta, että mä haen tupakkaa alaikäiselle urheilijaveljelleni, mutta kaipa meillä kaikilla täytyy olla joku pieni paheemme, vai?

Bussimatka kuluu siinä, kun mä hörpin kotoa mukanani ottamaani siideriä samalla, kun kuuntelen Spotifylla soittolistaa, johon on eksynyt jonkun idiootin toimesta mukaan Iggy Azaleaa. Ei sillä, Fancy on ihan veikeä, varsin muikea, mutta mulla ei ehkä ole ihan sellainen fiilis. Muutama siideri pohjalla kutittelevat mukavasti, ja mua jännittää, koska Kuutti.

Koska Kuutti, joka ehdotti seurustelua vasta keskiviikkoiltana, ja sen se teki tekstiviestitse. Mitä mä sille vastasin? Mä vastasin, että kyllä. Mun ei olisi ehkä pitänyt, ottaen huomioon, että se ei ole vielä tavannut Ellaa, ja mä voin kertoa että se ottaa aika pahasti itsetunnon päälle menettää taas yksi poikaystävä Ellalle, mutta mä en tiedä… Kuutissa on kuitenkin, kaikista omituisuuksista huolimatta, jotain sellaista, joka saa mut luottamaan siihen, ettei niin käy. Jotain, joka rauhoittaa. Sen hymyssä, pienessä ja vinossa ja valkohampaisessa, on jotain sellaista, joka rauhoittaa mut uskomaan, että se ei ehkä lankea kuitenkaan Ellaan. Se ei ole niitä poikia, jotka kiinnostaisivat Ellaa, ja mä olen ehkä turvassa Kuutteineni.

Ellan käsipuolessa roikkuu taas sellainen tumma, kaksviis, satakasiviis, alle ysiviis-mies. Yleensähän sitä sanotaan, että naiset roikkuu jonkun käsipuolessa, mutta nyt se on kyllä tämä brunette, joka roikkuu Ellan käsipuolessa ja väistelee armottomissa kaarissa heiluvaa savuketta, kun Ella vilkuttaa mulle ja lähtee raahaamaan miestä perässään.

”Risto”, se sanoo ja osoittaa seuralaistaan. Mä vilkaisen Ellaa, kohotan huvittuneena kulmiani – siitä on jo kauan, kun mä viimeksi olen oikeasti ollut kiinnostunut parhaan ystäväni seuralaisten mielipiteistä itsestäni -  ja esittäydyn kuitenkin Ristolle. ”Risto, tää on Helena, mun paras ystäväni, mä kerroin sulle.”

”Terve”, jätkä sanoo ja ojentaa kätensä, sen, jolla se ei roiku kiinni Ellassa. Mä puristan sitä, mutta en yhtään niin tiukasti kun Kuutin kättä aikanaan, terve vaan Risto, ei tulla enää ikinä tapaamaan.

”Missä sun mystinen Kuuttisi on?” Ella kiusoittelee.

”Se on ihan pian täällä”, mä vastaan, ”viis minaa, sen bussi on myöhässä.”

”Ahaa. Että se on niitä poikia?”

”Ai mitä niitä poikia?”

”No niitä poikia, jotka tulevat täsmällisesti joka paikkaan. Sano nyt vielä, että se pyysi sulta anteeksi sitä, että bussi on myöhässä?”

”En sano”, mä sanon ja en punastu. En punastu, en todellakaan punastu. Ella ei enää saa nyhdettyä sitä ulos musta, joten ei mitään hätää.

Ella polttaa toisen savukkeen ja kieltäytyy huomaamasta mun ilmettä, kun mä tuijotan sen savuketta erittäin paheksuvasti. Se ei ole varsinainen tupakoija, enemmän bilepolttaja, mutta se ei poista sitä faktaa, että mä inhoan sen tupakointia. On tarpeeksi paha, että Samuel polttaa, mä en haluaisi haistella sitä Ellankin kanssa. Risto katselee Ellaa haltioituneena, kun Ella kallistaa päätään taaksepäin ja puhaltaa nautinnolliset savut täyteläisten huuliensa välistä, ja musta alkaa tuntua vähän nihkeältä.

Onneksi on Kuutti, joka saapuu pelastamaan mut bussilla numero 61, se hyppää ulos bussista ja astelee rennon näköisesti meidän luo pyörittyään hetken aikaa eksyneenä.

”Helena”, se sanoo ja ojentaa kätensä mua kohti. Mä tartun siihen, nostan kasvoni sitä kohti ja saan pienen suudelman huulilleni. Kuutin onneksi mun huulipunani on Maxfactoria, se ei irtoa sen huuliin, mä tarkistan sen vielä ennen kuin päästän sen palaamaan takaisin omaan korkeuteensa.

”Tässä on Kuutti”, mä sanon Ellalle ja mulkaisen sitä varoittavasti. Se katsoo Kuuttia, kallistaa päätään, ja mua ärsyttää. Mikä? Se, että vaikka Ella ei yrittäisikään mitään, se tekee sen silti. Se seisoo sillä tavalla, että nojaa painoaan toiselle 10-denisillä sukkahousuilla verhotulle säärelleen, ja sen sääret näyttävät entistäkin pidemmiltä nyt, kun sillä on täydelliset, mustat mokkanilkkurit jalassaan ja päällään hame, joka yltää vain puolireiteen. Sen jalat ovat suunnilleen neljä kilometriä pitkät, ja se on kietonut toisen kätensä vyötärönsä ympärille, nojaa toista kyynärpäätään ranteeseensa ja pyörittelee palavaa tupakkaa pitkien sormiensa lomassa. Se näyttää ihan mielettömän hyvältä, niin kuin se aina näyttää, että ei siinä mitään, ja mä katson Kuuttiin, joka katsoo Ellaa, hymyilee pienesti ja ojentaa kätensä. Ella hymyilee Kuutille, joka… kääntää katseensa muhun ja hymyilee. Mulle. Se hymyilee mulle sellaista pientä, pyörryttävää hymyä, ja musta tuntuu, että se on ainakin vielä mun.

Odotapa vaan, kun se näkee Ellan ilman takkia.

Miehet puristavat toistensa käsiä ja se on siinä, Ella heittää röökinsä maahan ja ilmoittaa, että meidän on aika lähteä kohti yökerhoa, jos aiotaan päästä sinne sisäänkin. Kuutti tarttuu mun käteen, jättäytyy pari askelta Ellan ja Riston taakse, ja kumartuu sitten suutelemaan mua huulille.

”Mitä tykkäät?” mä kysyn ja viittaan kädellä Ellaan päin.

”Vaikuttaa mukavalta tytöltä”, Kuutti sanoo diplomaattisesti.

”Ahaa?”

”Joo. no en mä tiedä, en mä ole keskustellut sen kanssa vielä tai mitään.”

”Ahaa.”

”Joo. Älä murjota”, se sanoo ja liu’uttaa kätensä mun niskaan hiusten alle. ”Sä näytät upealta, Helena.”

”Kiitos”, mä sanon ja hymyilen sille. ”Et säkään hullummalta.”

Ella ja Risto puhuvat keskenään jotain, Ella selittää jotain kädet ympäriinsä viuhtoen siihen tapaan kuin vain se puhuu. Se on niitä tyttöjä, jotka voivat selittää käsillään näyttämättä aivan täydellisen idiootilta, mikä on erittäin kadehdittavat taito. Jos mä tekisin noin, mä vaikuttaisin henkisesti jälkeenjääneeltä tai joltain. Me jutellaan hiljaa Kuutin kanssa kun kävellään, ei mitään ihmeellistä, mutta mukavaa joka tapauksessa, kävellään pari metriä Ellan ja sen hoidon takana. Mua vähän säälittää Risto, se ei huomenna aamulla tule tietämään, ikä ihme siihen iski, se ei todellakaan tiedä, mitä tänään tapahtui. Mutta toisaalta, itsepähän se seuransa on valinnut, oma mokansa, vai mitä?

Ei sillä, kyllä mäkin lankeaisin Ellaan, jos olisin mies. Lankeaisin kerran toisensa jälkeen. luultavasti.

Ella juttelee jo hyvää vauhtia poken kanssa siinä vaiheessa, kun me päästään Kuutin kanssa paikalle. Kalju mies, sellainen pyylevä, jolla on mielettömät käsivarsilihakset ja alkava elintasomaha, pudistelee päätään Ellalle, joka tekee kaikkensa. Se on tottunut pääsemään jonon ohitse sisään, mutta ilmeisesti sekään ei pääse ohittamaan niitä noin viittäkymmentä ihmistä, jotka seisovat jonossa ennen meitä. Kurja tuuri, Ella, mutta aina ei voi voittaa.

"Terve", Kuutti sanoo ja ojentaa kätensä pokelle, joka katsoo sitä kulmat kurtussa vähän aikaa. "Kuutti Luukkonen", Kuutti sanoo ja puristaa miehen kättä, kun se lopulta suostuu tarttumaan siihen. "Sä varmaan päästät meidät sisään nyt?"

"Toki", mies sanoo ja väistää niin, että me kaikki neljä päästään livahtamaan sen ohitse. Se ei pyytänyt edes papereita, vaikka multa pyydetään ihan joka paikassa paperit - ei sillä että mä näyttäisin erityisen nuorelta, mutta ongelma nyt on vähän siinä, että mä olen tajuttoman lyhyt. Lyhyys hämää. Ainakin mä väitän niin itselleni, siitä tulee parempi mieli. Se ei pyydä meiltä edes sisäänpääsymaksua, joka olisi vain vitosen per naama.

"Miten sä ton teit?" mä tiedustelen, kun me päästään istumaan pöytään. Kuutti kantaa kahta Gin tonicia käsissään, antaa mun keskittyä Campbelleihini ja niillä kävelemiseen kokolattiamatolla. Sen lisäksi, että se vain esittäytyi ja poke päästi meidät sisään, se pääsi suoraan narikkaan jättämään meidän takit, sai vaan laput käsiinsä maksamatta mitään, ja sen jälkeen se vain hymyili ympärilleen luoviessaan ihmismassojen lävitse kohti baaritiskiä, muodosti katsekontaktin baarimikkoon ja sai alle minuutissa kaikille neljälle drinkit, jotka se maksoi [i]AmExilla[/i]. Mä en ymmärrä tuota miestä.

"Luonnonlahjakkuus", se sanoo ja kohauttaa harteitaan. "Kai mä osuin oikeaan näiden juomien kanssa?"

"Osuit", mä vastaan ja kohotan kulmiani. "Oonko mä muka kertonut gineistä sulle?" Kuutti ojentaa toisen kätensä mulle, sulkee mun koko nyrkin kätensä sisään ja silittää peukalollaan hellästi kämmenselkää.

"Joo olet", se vastaa. "Eilen."

"Enpäs", mä totean. Mä tiedän, etten ole kertonut Gin toniceista enkä siitä, miksi me juodaan niitä aina Ellan kanssa.

"Kerroitpas. Että sä tykkään Gin toniceista, että ne on sun lempidrinkkejä."

"En varmasti kertonut." Kuutin ote mun nyrkistä tiukentuu, sen peukalo painaa vähän tiukempaan vielä mun kämmenselkää.

"Kerroit sä, Helena."

"En. Ihan sama", mä totean vähän hämmentyneenä, "hei, Ella?"

"Hei, Helena, ootsä menossa johonkin?" se vastaa pöydän toiselta puolelta, ja mä panen merkille, että sen toinen käsi on piilossa pöydän alla, ja että Risto pitää ilmettään m ahdollisimman peruslukemilla. Ai että sellaista tällä kertaa.

"Sille, että kuuntelut on ohi", mä sanon ja nostan lasiani.

"Ja sille, että meidän pieni Helena on löytänyt itselleen pooikaystävän, joka on ilmeisen mahtava jätkä", Ella jatkaa, "jos se hankkii meidät tänne sisään niin mitä muutakaan se voi olla?"

"Kiitos kiitos",  Kuutti sanoo ja hymyilee vinosti. "Mutta jos nyt kuitenkin sille, että kuuntelut ja tekstitaito on ohi." Me kohotetaan lasejamme, kilistetään kaikki neljä (nyt Ellan molemat kädet ovat näkyvissä, onneksi, sillä musta tuntuu että mä en olisi oikeasti kestänyt yhtään enempää muka-salaista lääpiskelyä suoraan edessäni).

Kuutti käy hakemassa mulle uuden juoman siinä vaiheessa, kun mun omani on loppu, me jutellaan ihan hiljaa mistä sattuu (tai niin hiljaa kun mahdollista, ottaen huomioon että täällä on taas mieletön meteli, mitä muutakaan voi odottaa koko kaupungin lempilapsesta, entisestä Onnelasta jonka nimen m ä unohdin tsekata, kun me oltiin ulkona). Mä alan oikeasti humaltua, ja tällä kertaa mä en voi syyttää siitä edes Ellaa, mikä ton aika kurjaa. Toisaalta, mä voin syyttää s iitä Kuuttia, eli mä en ole kuitenkaan itse siihen syyllinen, joten ei tässä kai mitään hätää ole, vai mitä?

Mä alan oikeasti humaltua. Niin pahasti, että mä kurkotan kiertämään käteni Kuutin niskaan, siinä ihan pöydässä istuessani, ja vedän sitä alaspäin, suutelen sitä huulille. Mä en edes rekisteröi Ellan kiusoittelevia "hyii"-huudahduksia, en kiinnitä siihen mitään huomiota, enkä kehenkään muuhunkaan kuin Kuuttiin. Mun ei tee mieli, mua ei huvita, ja vaikka mä en ole itse mikään julkisten hellyydenosoitusten ylin ystävä (toisin sanoen mä vihaan julkisilla paikoilla nuoleskelua, varsinkin baareillessa), mä en välitä, koska tämä tuntuu mukavalta. Tämä tuntuu oikealta, tämä tuntuu siltä mitä mun pitääkin tehdä. Kuutti tuntuu siltä, että mä haluan suudella sitä tässä ja nyt, ja mä painaudun sitä vasten suudellessani sitä. Mies kiertää kätensä mun ympärille, vetää lähemmäs itseään, ja mä nautin suunnattomasti siitä faktasta, että se on siinä, että se pitää musta kiinni Ellasta huolimatta. Että se haluaa suudella mua, vaikka Ella istuu alle metrin päässä, juttelee vilkkaasti Ristonsa kanssa.

Mä pidän tästä. Mä pidän ihan mielettömästi.

Ella nousee ylös ja käskee mua tulemaan mukaansa vessaan, koska ”jonottaminen on niin perseestä yksinään”. Mä nousen kiltisti perässä ja annan Ellan tarttua itseäni kädestä ja lähteä kuljettamaan ihmisten ohitse sinne suuntaan, missä naistenhuoneet ovat.

Me päästään jopa ovesta sisään jonottamaan, on kuitenkin vasta melko alkuilta kello on vasta yhdentoista paikkeilla. Jonossa meitä ennen on neljä ihmistä, ja se riittää Ellalle.

”Kuutti.”

”Kuutti?” mä kysyn. Mun päässä pyörii sillä tavalla mukavasti, mulla on mukava humala. Oikeasti mukava, sellainen, joka seuraa Gin toniceja. Sillä on syynsä, miksi ne ovat mun lempidrinkkejäni.

”Se on melko hauska jätkä”, Ella sanoo. ”Mistä sä sen edes löysit, oikeasti?”

”Mä kerroin jo –”

”Ei tollaista vaan tapahdu”, se nauraa. ”Sehän on ihan vitun unelma!”

”No niin on”, mä vahvistan. ”Se on. Vähän kummallinen, mutta…”

”Miten se on omituinen?”

”No siis, mähän tutustuin siihen viikko sitten? Se näyttää ihan tosi tutulta, mutta en mä sitä tunne, mutta se väittää että mä olen tuntenut sen jo kauan ja –”

”Nää, miehet”, Ella sanoo ja huitaisee kädellään vähättelevästi. ”Ei hätää.”

”No joo”, mä vastaan ja kohautan olkiani. ”En mä tiedä. Se on ihan unelma.”

”Sen hartiat”, Ella sanoo unelmoivasti. ”Mä voisin joustaa niiden takia melkein kaikista periaatteistani…”

”Ihan kun sulla ois mitään periaatteita”, mä nauran. ”Ella pliis.”

”No joo. Mutta hei, on mulla periaatteita! Mun periaate on se, että mä en koske mun parhaista parhaan kaverin, jota mä rakastan enemmän kuin maailmaa, niin mä en joo todellakaan koske sen mieheen!”

”Jos kosket, mä katkaisen sun käden”, mä ilmoitan.

”Aika karua puhetta neidiltä satakakskyt senttiä kädet pystyssä ja sulka päässä”, Ella kiusaa, ja mä mottaan sitä käsivarteen.

”Haista vittu, kulta.”

”Hyppää kaivoon, rakas.”

Ella saa käytyä pissalla ja mä päästän Ellan tiskille, menen itse takaisin pöytään, missä Kuutti keskustelee asiallisesti Riston kanssa niitä näitä. Mä sujahdan Kuutin viereen, mutta kiipeän kuitenkin melko pian alas, kun se sanoo että lähtee hakemaan mulle uuden juoman. Ennen kuin mä huomaankaan, mä olen kaksin Riston kanssa, joka katselee seinille ja näyttää erittäin vaivautuneelta.

”Joten”, mä sanon ja otan huikan ginistä, joka on joko mun tai Kuutin… mä en tiedä, enkä välitäkään. Ei sillä kai mitään väliä ole. ”Missä sä tutustuit Ellaan?” mä kysyn jotain puhuakseni. Tämä alkaa käydä aika kiusalliseksi.

”Mä tapasin sen baarissa tiistaina”, se kertoo, totta kai, tiistai oli se ilta, kun mä en yksinkertaisesti jaksanut lähteä Ellan kanssa ulos. ”Ja kun se kysyi, niin totta kai mä nyt sen kanssa lähdin. Säkö oot sen paras ystävä, vai?”

”Joo”, mä kerron, ”me ollaan tunnettu  käytännössä aina. Mä toivon, että sulla on kunnialliset aikeet sen suhteen”, ja mua naurattaa itseänikin, koska tuon miehen aikeilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä tulee tapahtumaan. ”Koska sä tiedät miten tää menee, jos sä saat sen itkemään, mä lupaan että mä saan sut itkemään sata kertaa kovempaa.”

”Mä lupaan sulle, etten aio saada sitä itkemään”, Risto vakuuttaa, ”ei hätää.”

”Parempi olisi”, mä sanon ja hymyilen aurinkoisesti, ja alan sitten pälyillä ympärilleni. Kuuttia tai Ellaa ei näy yhtään missään, ja mua alkaa pikku hiljaa oikeasti ärsyttää tämä kiusallinen, tökkivä keskustelu.

Molemmat pysyvät teillä tietymättömiillä siihen asti, että paukahtavat paikalle samaan aikaan – Ellan käsissä on tarjottimella neljä shottia tequilaa, suolasirotin ja sitruunaviipale, ja Kuutti tasapainottelee käsissään neljää gin tonicia. Risto säpsähtää molempia, ja musta alkaa pikku hiljaa tuntua, että poika parka ei edes pidä gin toniceista. Mua ei kiinnosta.

Ella omistaa tequilat jollekin, mille mä en anna mitään huomiota, ja me napataan kaikki omat shottimme ja haukataan sitruunoita. Viina korventaa kurkkua inhottavasti ja mä irvistän, Ella nauraa mulle ja mä näytän sille kieltä.

Mä siirryn lähemmäs Kuuttia, mun humala alkaa olla siinä tilassa, että mä haluan vaan kaiken hellyyden, mitä tässä maailmassa on. Kuutti kuitenkin vetäytyy vähän kauemmaksi, ja mä katson siihen ylöspäin. Se katselee tiukasti muualle kuin muhun, ja mun on pakko tarkistaa Ellan huulipuna. Se tulee suoraan selkäytimestä; tarkistaa, onko Ellan huulipuna levinnyt, koska ne sattuivat olemaan samaan aikaan hukassa jonkin aikaa, en mä osaa määritellä sen tarkemmin mutta olivat. Ellan huulipunassa ei ole kuitenkaan mitään vikaa, ja mua hävettää se, että mun pitää oikeasti tarkistaa se, mutta ei voi mitään, koskaan ei voi olla liian varovainen, enkä mä todellakaan halua enää yhtään tapausta, jossa mun pitää itse nähdä se. Ei sillä, ei Ella oikeasti kusipää ole tai mitään sellaista, se vain ei aina ihan… ajattele loppuun asti.

Ellalla menee mitä ilmeisimmin kovaa, taas vaihteeksi. Se repii Riston kanssaan kohti tanssilattiaa, ottaa lasinsa mukaan, niin kuin Ristokin. Ne katoavat ihmismassaan, ja mä vilkaisen Kuuttia.

”Anna mulle pusu”, mä sanon ja mutristan huuliani sille.

”En mä itse asiassa nyt.”

”Miksi ei?” mä kysyn ja kohotan kulmiani tyrmistyneenä. Mitäs helvettiä nyt, Kuutti?”

”Koska nyt ei kyllä oikein voi.”

”Ahaa. Mikä helvetti sulla on?”

”Ei mitään”, se sanoo ja pudistaa päätään. Tämä se tästä vielä puuttuikin.

”Ala puhua.”

”En mä kyllä itse asiassa aatellut. Ei tässä mitään, nyt vaan on huono hetki.”

”Mitä sä teit Ellan kanssa?” mä kysyn. Hyökkäys on paras puolustus, ja vaikken mä olekaan varma siitä, että ne olivat edes samassa paikassa ollessaan missä lie kadoksissa, on ihan hyvä kuitenkin varmistaa asia.

”Ei me mitään, kunhan puhuttiin.”

”Mitä te puhuitte? Musta paskaa?”

”Aina”, se huokaa. ”Ei mitään.”

”No haista vittu”, mä ilmoitan ja nousen seisomaan. ”Väistä.”

”Mitä?”

”Mä lähden himaan.”

”Miksi?”

”Koska mitä helvettiä, Kuutti?” Mä tiedän, että mä reagoin naurettavasti. Oikeasti, tämä on ihan naurettavaa, mitä mä teen, mutta mä olen humalassa, ja sen turvin mä tönäisen Kuuttia toiseen sen naurettavan leveistä hartioista. Kaikki on naurettavaa, varsinkin Kuutin tyrmistynyt ilme.

”Mitä mitä helvettiä?”

”Mitä sä teit Ellan kanssa?” mä kysyn, edelleen seisaallani.

”Me puhuttiin.”

”Niin varmaan. Painu nyt vittuun siitä tieltä”, mä huudan. Kuutti nousee vaitonaisena ylös, ojentaa mulle mun narikkalapun lompakkonsa välistä, ja mä mulkaisen sitä mustasti vielä kertaalleen, ennen kun lähden hakemaan takkiani. Puolittain mä odotan, että se tulisi perään, mutta se ei tule, ja mä olen ihan tyytyväinen siihen.

Voi vittujen kevät, sanon minä.

Mä työnnän kädet syvälle takin taskuihin ulkona, työnnän pokelle käteen vitosen ohi kulkiessani, ja painan pääni vähän kumarampaan lähtiessäni kävelemään kohti bussipysäkkiä. Olisihan tämä ilta voinut paremminkin toki mennä.

Bussipysäkillä värjöttelee mun lisäkseni vain yksi ihminen, ja mä mulkoilen erittäin rumasti miestä, joka kehtaa tupakoida katoksen alla niin, että mun täytyy seistä pienessä tihkusateessa. Jos täytyy tupakoida,, eikö sen voisi tehdä tässä? Totta kai polttajillakin on oikeutensa ja mitä tahansa, mutta mun mielestä mulla on enemmän oikeuksia, ottaen huomiooon että mä en halua pilata keuhkojani ehdoin tahdoin.

”Helena.” Mä en edes säpsähdä, kun kuulen äänen vierestäni.

”Hei”, mä sanon ja hymyilen ylöspäin miehelle, jonka tummat hiukset roikkuvat silmillä. ”Tuliko ikävä? Millä nimellä sinua pitäisi kutsua tänään?”

”Kutsu millä haluat”, mies vastaa.

”Okei, Saku. Mitä kotiin päin kuuluu?”

”Ei kummempia. Sinua kaivataan takaisin.”

”Kauanko siitä on, kun viimeksi kävin”, mä mietin ääneen ja hymyilen edelleen. ”Vuosia, paljonko?”

”Liian monta. Joitain kymmeniä, ainakin.”

”Oli ikävä sinua… Saku.”

”Niin meilläkin”, mies vastaa. ”Koska tulet käymään?”

”Kunhan siihen on tilaisuus.”

”Toivottavasti. Väellä on ikävä sinua.”

”Ai, sinullako ei ole?”

”Vain vähän”, mies vastaa, silmät hymyilevät, vaikka huulet eivät. ”Piti vain tulla tarkistamaan, että sinulla on kaikki hyvin, rakas.”

”Edellisestä on ihan liian pitkä aika”, mä vastaan ja hymyilen kauniisti.

”Tietenkin, tämä vartalo kestää vain tietyn verran”, mies vastaa pahoitellen.

”Kai minä nyt sen tiedän. Minä tulen taas, kunhan on turvallista.”

”Hienoa, rakkaani.” Rakkaani kuulostaisi kenen tahansa muun suusta lähinnä kornilta, mutta tämän miehen suusta se kuulostaa vain siltä, miten mies sen tarkoittaa: siltä, että mä olen Sakun (joka tosin ei ole tämän miehen oikea nimi, mutta täällä parempi käytettäväksi) rakas. Se mä olen. ”Minun pitää mennä taas.” Mies kumartuu halaamaan mua, tiukasti, ja mä painan suukon miehen poskelle.

Bussi kaartaa pysäkille, ja mä kiipeän kyytiin pyörällä päästäni, vastaan Ellan ”mihin sä katosit” –viestiin, että kotiin, ja painan sitten puhelimen pois päältä. Mä tiedän, että mun muisti tulee taas katoamaan ihan kohta, se fakta, että mä näin mieheni, tulee unohtumaan aivan kohta. Mä haluan pitää siitä kiinni edes tämän hetken, sen aikaa kun voin vielä muistaa sen. Mä en halua unohtaa sitä, mutta tiedän, että se on pakko unohtaa sille ei voi mitään. Se ei estä mua toivomasta, että voisin muistaa vielä huomenna aamullakin. On tiettyjä asioita, joita sä et halua unohtaa, ja yksi niistä on se, että sun miehesi tuli tapaamaan sua. Mies, jota sä et osaa edes ikävöidä, koska se on taas tätä naurettavaa unohdusta, josta mä en voi itse päättää. Unohdus on pakollinen, mutta mä en haluaisi, että se on.