Aamulla mä
heräilen hiljakseen, kaivaudun lähemmäksi lämmintä vartaloa ja kieltäydyn
avaamasta silmiäni. Jos mä avaan ne, mä olen hyväksynyt sen faktan, että mä en
edelleenkään tiedä missä olen. Miksi olen. Kai mä periaatteessa tiedän, miksi
olen, mutta eilen illalla se teki huomattavasti enemmän järkeä – kävi
huomattavasti enemmän järkeen, voi vitun Otso ihan oikeasti, ei käy laatuun
tämä. Mä olen Helena Lintunen ja osaan puhua suomea, koska olen asunut koko
melkein yhdeksäntoistavuotisen elämäni ajan Suomessa ja olen käynyt
ulkomaillakin vain kahdesti, molemmat ruotsinlaivalla ja molemmat alle
kymmenkesäisenä, jolloin reissun tähtihetki oli se, kun mulle lätkäistiin
käteen kuusisataa kruunua ja sanottiin, että osta mitä huvittaa. Tietenkin mä
pelasin rahapelejä, hedelmäpeliä sun muita, viidelläsadalla kruunulla ja menin
sen jälkeen vinkumaan isälle että en saa tarpeeksi karkkia, ja saatoin myös
syyttää Samuelia (joka ei siinä vaiheessa pahemmin puhunut, vaikka oli jo
ala-asteella), niin että isä sääli prinsessaa ja osti mulle lisää karkkia.
Paljon karkkia, koska mun veljeni on kaukana prinssistä, jos sille päälle
sattuu, ja toisen karkkien syöminen on jotakuinkin rangaistava teko.
Eilen
illalla kuulosti paljon järkevämmältä – hyvä Helena, nyt meni oikein – se
kaikki, mitä Otso selitti. Että mun veljeni on riivattu – demonin tai jonkun
vastaavan, jos mä olen yhtään tarpeeksi telkkaria katsonut. Että Samuelista
pitäisi manata demoni Helvettiin, joka on ilmeisesti joku paikka, ja että sitä
ei voisi tappaa, niin että mun veljeni on ihan kunnossa, jollei oteta huomioon
sitä faktaa, että sen naama paloi eilen savuten. Niin ja sen sisällä on demoni.
Tai joku sellainen.
Eilen
illalla kävi myös huomattavasti paremmin järkeen se, että mun poikaystäväni on
muodonmuuttjademoni. Ja mitä vittua vielä. Eilen illalla tuntui myös järkevältä
idealta houkutella Otso nukkumaan sängyssään, mutta nyt, kun mä makaan silmät
kiinni ja yrittäen työntää kaikki faktat pois mielestä, mikään ei tunnu enää
järkevältä. Mikään ei käy järkeen eikä mikään tee järkeä, koska vitun Otso,
vitun Kuutti ja vitun koko maailma, mä en ihan oikeasti, en oikeasti ala enää.
Perkele tätä elämää.
Otson ote
mun ympärillä tiukentuu, sen käsivarsi painuu inhottavasti vasten mun kevyestä
hiestä vähän nihkeää rintakehää, ja musta tuntuu ettei sen käsivarsi ole
missään vaiheessa lähtenytkään mun ympäriltä. Se tuntuu ehkä ihan mukavalta,
ehkä ihan huojentavalta, mutta… mutta ei. Ei.
”Mä tiedän
että sä oot hereillä.”
”Mä en
tiedä”, mä vastaan silmät edelleen kiinni.
”Haluutsä
että mä meen pois?”
”Miksi mä haluaisin että sä meet pois?”
”No en mä
tiedä. Mä en tiedä, mitä sun päässä liikkuu.”
”Ai sen
lisäksi, että mä en tiedä edelleenkään missä mä olen, ja että mitä mitä mä teen
täällä, ja että mitä –”
”Pihtiputaalla.”
”Anteeksi?”
”Sä olet
Pihtiputaalla.”
”Jaaha.
Sehän auttoi paljon.”
”Mä arvasin.
Sä olet täällä, koska mä toin sut tänne, koska tää on paikka johon mä uskalsin
tuoda sut, sen takia että täällä mä en ole ollut Kuutin kanssa.”
”Ahaa?”
”Tää ei oo
ihan varsinaisesti Kuutin paikka”, Otso mutisee. ”Se on viehtyneempi
paikkoihin, joihin sen Amex sopii.”
”Miten
helvetissä sillä voi olla Amex?”
”Kivempi
sulle, jos et tiedä.”
”Mutta enkö
mä luvannut lähteä sun kanssa?” mä kysyn, vaikka en olekaan yhtään varma siitä,
haluanko mä oikeasti. Haluanko mä lähteä ilmiselvästi aika häiriintyneen jätkän
matkaan, haluanko mä ajaa sen kanssa sen Audilla, joka on paperilla sen, ja
Kuutin mukaan Johannan? Haluanko mä ihan oikeasti sotkeutua tähän.
”Sitä mä
tässä juuri mietin. Haluatko sä? Ei sun oo mikään pakko lähteä, vaikka
sanoitkin eilen”, Otso sanoo vähän turhan tarkkanäköisesti.
”En mä
tiedä. Ei sulla sattuisi olemaan keltaista lehtiötä”, mä kysyn, ja Otso on ihan
ymmällään.
”Keltaista
lehtiötä?”
”Johon mä
voisin kerätä pros and cons, niin kuin – tai ei mitään, unohda. Jooko?”
”Okei, jos
sä niin haluat.”
”Ootko sä
aina noin… myönnytkö sä kaikkeen noin helposti aina? Koska jos joo, niin sitten
mun vastaus on ihan ehdoton kyllä, jmä en jaksa tapella ihmisten kanssa.”
”Mä lupaan
sulle, etten myönny kovvin helposti oikeastaan yhtään mihinkään.”
”No on sekin
ihan hyvä.”
”Mä en
halua, että sä myönnyt jos sä et oo siitä ihan varma. Sitä ei noin vain
muuteta.”
”Onko tää
joku ammatinvalintakysymys? Niin kuin ysiluokalla, kun piti mennä puhumaan opon
kanssa siitä, mtä aikoo tulevaisuudellaan tehdä? Koska jos on, niin mä ilmoitan
nyt saman tien että menin lukioon, että saisin kolme vuotta lisää
miettimäaikaa. Mä en kauheasti arvosta sitä, että viisitoistavuotiaana sun
pitäisi tehdä koko elämästäsi tärkeitä päätöksiä, koska musta tuntuu että mä
olen edelleen liian nuori. Sitä paitsi, nykyisinhän se on kovin perseestä
vaihtaa alaakaan kesken kaiken, jos yhtäkkiä oma ala ei nappaakaan.”
”Helena,
hengitä välillä.”
”Mä hengitän
koko ajan”, mä sanon ja puuskutan muutaman kerran ihan vian näyttääkseni, että
kyllä, mä hengitän oikein paljon, koko ajan, kiitos vain.
”Joo, niin
hengität, mutta jos vetäisit kans lauseiden välissä henkeä. Koska hei, tää… on
ehkä sellainen juttu. Että koko loppuelämä määräytyy sen mukaan. Mä tähtään
siihen, että mullakin olisi vielä joskus joku järkevä tulevaisuudensuunnitelma,
ja että mulla olisi vielä joskus mahdollisuus normaaliin tulevaisuuteen –”
”Tarkoittaen?”
”Sitä, että
mä aion tehdä kaikkeni sen eteen, että voin lopettaa tämän. Mä menen sanomaan
Luciferille päin naamaa että haista vittu, jos se asioihin vaikuttaa ja jos se
mua mun missiossa jotenkin auttaa.”
”Ahaa.”
”Joo. Mutta
mä en voi luvata, että mä onnistun. Mä olen aika uusi näissä kuvioissa, mä en
oikeasti tiedä, että miten nämä jutut loppujen lopuksi kuitenkaan menevät.”
”Ei se
mitään. Voidaanko puhua tästä myöhemmin?”
”Käy.
Jatkatko sä sun nukkumisen esittämistä vielä?”
”Mä en ole
koskaan herännyt”, mä ilmoitan, ”ei pelkoa. Mä olen edelleen unessa, ja kun mä
herään, sä et ole polttanut mun pikkuveljen naamaa.”
”Mä olen
oikeasti – oikeasti, todella pahoillani. Se vain oli ainoa vaihtoehto, mutta
hei, ainakin mä sain sen demonin sieltä melkein kokonaan pois – ensi kerralla
kun mä näen sen, mä lupaan että mä manaan sen paskan irti siitä.”
”Sä
kuulostat ihan vitun sekopäältä, kai sä sen tiedät?”
”Liian
hyvin”, Otso sanoo väsyneen kuuloisesti. ”Usko huvikseen, mä tiedän.”
”No hyvä. Se
olisi aika kurjaa, jos sä kelaisit että kuulostaisit ihan normaalilta, ja
kertoilisit näitä juttuja iltakaljan äärellä jossain Pihtiputaalla.”
”Sä olet
ensimmäinen, jolle mä olen kertonut.”
”Kiitos.
Kai?”
”En mä nyt
tiedä. Ehkä ennemmin kannattaisi lyödä mua.”
”En mä
oikein viitsisi.”
”Kiitos
siitä. Kai.”
”Joo, ei
mitään.”
”Mutta sä
halusit esittää nukkuvasi, joten mä oon hiljaa.”
”Ei.” Mä
avaan silmäni. ”Mä tulen katumaan tätä paljon, mutta mä sanon, että kyllä.”
”Ootko sä
varma?”
”Älä kysy
oonko mä varma, se kuulostaa ihan siltä että sä olisit viemässä mun neitsyyttä
tai jotain vastaavaa. Jos sä vielä kerran kysyt, että oonko mä varma, mä sekä
lyön sua että pyörrän puheeni.”
”Mä muistan
tämän.”
”Parempi
olisi. Mä lähden sun mukaan, Otso. Joten sun täytyy opettaa mut tekemään sun
manausjutut. Joihin mä en oikeasti usko, en vielä, mutta ei mulla ole
parempaakaan tekemistä.”
”Paitsi
ylioppilaskirjoitukset…”
”Niille on
aikaa vaikka eläkkeelläkin.”
”That’s my
girl”, Otso sanoo ja kääntyy hymyilemään mulle, mutta säpsähtää sitten ja
valahtaa vakavasti. ”Anteeksi. Se, että sä oot alasti, ei tarkoita että sä
olisit mun tyttö.”
”Ai, eikö
kelpaa?”
”En mä nyt
ihan niinkään sanonut…”
”Mä toivon
kans.”
”Kai sä
varmasti ymmärrät, mihin sä oot ryhtymässä? Koska –”
”Mä tiedän”,
mä äsähdän.
”Okei.
Okei. Mä yritän selittää tän sulle
vielä. Mä yritän selittää niin, että sen voi ymmärtää, enkä mä viittaa siihen
ettet sä ymmärrä, vaan lähinnä siihen, että mäkin ymmärtäisin.”
”Okei.”
”Okei.” Otso
vaikenee hetkeksi, katsoo mua silmiin. Mies puree alahuultaan, avaa suunsa
sanoakseen jotain, sulkee sen sitten ja alkaa lopultakin puhua. "Leikitäänkö
hetken aikaa, ihan vain hetkisen, että kaikki, mitä sä pidit satuina,
kreikkalaisina myytteinä tai muuten vain paskanjauhantana, olisi totta? Että
nainen, joka dumpataan mielisairaalaan sen tapettua kaksi demonin riivaamaa
lastaan, ei olekaan hullu? Että tässä maailmassa on sun silmille näkymättömänä
liian paljon asioita, joita tämä maailma ei kestä eikä tule kestämään?
Leikitäänkö, Helena, ihan hetki, että sinä ja minä ollaan tämän luomakunnan
tärkeimmät ihmiset, koska mä selvisin ja kerroin sulle. Jumalaa ei ole enää,
Helena, ja se tarkoittaa sitä että me ollaan omillamme."
Mä en osaa sanoa mitään. Mä tuijotan Otsoa, joka katsoo vakavana mua
takaisin, mä tuijotan sitä enkä osaa oikeasti sanoa mitään, musta tuntuu kuin
mun pääni olisi vain tyhjenutnyt kaikista järkevistä sanoista, mä en tiedä mitä
voisin sanoa koska tuntuu soltä ettei koko maailmassa ole enää yhtään mitään
sanottavaa.
”Miten niin… jumalaa ei ole?”
”Sekö on se, mihin sä tartut? Oikeasti?”
”Kyllä.”
”Okei. Jumalaa ei ole.”
”Ei ole olemassa vai -?”
”Se on ollut olemassa, mutta ei ole enää.”
”Mitä sille on tapahtunut?”
”Mä en tiedä. Enkä ehkä haluakaan tietää. Kuutilla oli mielenkiintoinen
teoria aiheesta, mutta mä en tiedä, en ota kantaa.”
”Jaaha. Kuulostaa ihan kivalta.”
”Mun mielestä kans, hei.”
”Ei siinä sit mitään. Joten oletko sä –”
”Olen”, mä keskeytän, ennen kuin Otso ehtii kysyä sama asiaa noin
kymmenennen kerran tänä aamuna, mikä on aika kunnioitettava suoritus ottaen
huomioon, että mä olen ollut hereillä noin puoli tuntia. Okei, ehkä enemmän.
Tai ehkä ei, en minä tiedä, eikä mua kiinnostakaan.
”Aiotko sä kertoa Kuutin teorian aiheesta?”
”Vaikka heti”, Otso sanoo, ”tosin mä en oikeasti usko että sillä on mitään
todellisuusarvoa ihan oikeasti – Kuutti nyt on Kuutti, ja se kertoi
mielipiteensä asiasta suurin piirtein heti sen jälkeen, kun mä olin yrittänyt
ekan kerran manata sen takaisin Helvettiin, ja käytin jumalan nimeä apunani
siinä.”
”Okei?”
”Joo. En mä tiedä ,se on sitä mieltä että jumalaa ei ole, koska
paholainen tappoi sen. Lucifer, jos sä niin haluat, Helvetin kuningas, no se
jätkä kuitenkin, sä tiedät.”
”Ahaa. Mä en oikeasti tiedä mitään, muuta kuin jotain saatana kuuskuuskuus-juttuja
–”
”Mä opetan sulle”, Otso sanoo ja hymyilee mulle oikein somasti. ”Koska
noi sun saatana kuuskuuskuus-juttusi eivät kauhean pitkälle auta.”
”No mä ajattelinkin. Koska aloitetaan?”
”Sen jälkeen, kun mä olen saanut ruokaa.”
”Tämä selvä.”
”Oiskohan nyt liian aikaista pitsalle?”
”Onko koskaan liian aikaista
pitsalle?”
”That’s my girl”, Otso toistaa ja hymyilee mulle, kavahtaa kauemmas
siltä varalta että mä potkaisisin, mutta mä en potkaise vaan hymyilen sille
erittäin sievästi.
”Niinpä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti