Otsolla ei silti näytä olevan vielä mitään aikomusta päästää
mua nukkumaan, ja vaikka mä lysähdän sen suuremmin ympäristöä rekisteröimättä
lähimmälle vähän kokolattiamattoa pehmeämmälle pinnalle – noin kaksi metriä
leveään sänkyyn – se ensin sanoo jotain, enkä mä rekisteröi sitä. Sne jälkeen
se tökkii mua varovasti polvitaipeeseen, enkä mä aio reagoida siihenkään,
jollei ole ihan ehdoton pakko. Sitten se tarttuu mua kyljistä ja ryhtyy kutittamaan, ja siinä vaiheessa mä
potkaisen sitä. Mä en tiedä, mihin osuin, mutta se kuitenkin päästää musta
irti, ja on työn ja tuskan takana, että mä saan katsottua olkani ylitse sen
verran, että näen sen taipuneen kaksin kerroin. Lopultakin mun empaattinen,
sympaattinen vai mikä lie – mua ei oikeasti tällä hetkellä paskan vertaa
kiinnosta oikea termistö - itseni herää, ja mä nousen istualleni, vaikka tuntuu
siltä että mä ennemmin kuolisin kuin liikkuisin lainkaan, paitsi ehkä peiton
alle, koska täällä on sen lisäksi, että täällä on ihan pirun ylihinnoiteltua,
täällä on myös kylmä.
”Voi hitto, anteeksi”, mä sanon, ”mut hei, eiks äiti
opettanut että hienoja naisia ei saa kutittaa, ainakaan jos ne makaa sängyssä
vieraiden miesten hotellihuoneissa?”
”Vähän paremmin olisit silti saanut tähdätä”, se mutisee
yhteen purtujen hampaidensa välistä. ”Kiitti. Tota mä kaipasinkin sen jälkeen,
kun mä vaan… pelastin sun hengen, ja sitä rataa.”
”Mä en totta puhuakseni tiedä, pelastitko sä mun henkeni”,
mä huomautan. ”Mä muistelisin, että sä kieltäydyit kertomasta mitään.”
”No itse asiassa en kieltäytynyt”, se sanoo, ”mä kieltäydyin
kertomasta niitä ajaessani. Nyt mä en aja, ja mä ehkä voisin selittää koko
tilanteen nyt.”
”No selitä”, mä ilmoitan ja ristin jalkani, nojaan käsiini.
”Mä odotan.”
”Siinähän odotat”, se mutisee, ”mun kivekset on sitä mieltä
että mun ei pitäisi kertoa sulle yhtään saatana mitään.”
”Voin mä soittaa poliisillekin”, mä hymyilen iloisesti, ”ne
varmasti tulee tänne, kun mä kerron että sä ilmoitit että mä kuolen jos en tule
nyt sun autoon.”
”Itse asiassa en sanonut –”
”Ai jaa? No, ihan sellaisen kuvan mä sain siitä”, mä sanon
ja hymyilen, levähdän selälleni makaamaan. ”Joten alapa kertoa. Kerro
kiveksille terveisiä, että mä teen mielelläni saman uudestaan joka kerta, kun
sä yrität kutittaa mua.”
”Mä kerron”, se irvistää. ”Potkaisetko sä mua uudestaan, jos
mä istun siihen sängylle?”
”Jos pidät kädet kurissa, niin en. Jos et, niin aivan
takuuvarmasti.”
”No mä pidän kädet just niin kurissa kun neiti tahtoo.”
”Hienoa. Ala kertoa.”
”Mä en oikein tiedä mistä mä aloittaisin”, Otso mutisee
istuessaan. ”Mä en ole koskaan tehnyt tätä, selittänyt tällaisia –”
”Etkö?” mä ihmettelen. ”Sä ihan vaikutit siltä, että sä
selittelet vaikka mitä aika useinkin.”
”Niin varmasti”, se sanoo tarttumatta lainkaan muihin
sanoihin. ”Nyt, jos sä voisit olla hiljaa, niin mä voin selittääkin.”
”Toki.” Mä vedän suuni ylitse kuvitteellisen vetoketjun, lukitsen
sen ja heitän avaimen Otson olan yli.
”No niin”, se sanoo. ”Öö. Mä voisin aloittaa siitä, että
Kuutti –”
”Kuutti mitä? Mistä tuli mieleen, että mä yritin soittaa
sulle aikaisemmin päivällä”, mä sanon unohtaen autuaasti luvanneeni olla ihan
hiljaa. ”Että aikamoista neidon pelastusta, kun et vastaa sitten kuitenkaan
puhelimeesi, saanen huomauttaa.”
”Aivan”, se sanoo ja kurtistaa kulmiaan. ”Mitä sä yritit
soittaa?”
”Kunhan kaipailin”, mä mutisen ja irvistän sille. ”Tuli niin
hirveä ikävä.”
”Mä tiedän. Kenellä nyt ei oliskaan ikävä mua…”
”No niinpä. Ei, vaan, mä huomasin kummallisen asian.”
”Sun kotona, ottaen huomioon että sun pikkuveljesi oli
riivattu?”
”Anteeksi?”
”Niin.”
”Ei. Mun pikkuveli ei ole tehnyt mitään kummallista”, mä
sanon ja kurtistan kulmiani. ”Mitä nyt sen naama paloi, kun sä paiskoit sitä
jollain, millä nyt ikinä olikaan –”
”Suolaa.”
”Et sä varmaan tosissasi luule, että mä uskoisin tota sun paskaasi?”
”Kyllä mä itse asiassa”, se sanoo ja kohauttaa harteitaan,
kaatuu sitten selälleen mun viereen, vetää jalkoja suojelevasti suojaamaan
tulevaisuuden lapsiaan mutta rentoutuu sitten, kun mä en potkaise sitä
vieläkään. ”Tai ei. Mä en tiedä, ei sun oo pakko uskoa yhtään mitään, mutta
mainitsen vain, että kyllä, suolaa se oli.”
”Okei. Palataan tohon osaa sun järjetöntä tarinaa vähän
myöhemmin, mutta puhutaan nyt ekana siitä että mä yritin soittaa sulle, koska
mä huomasin Kuutissa jotain outoa.”
”No?”
”Se, että se… näyttää Chris Evansilta. Ihan prikulleen.” Mä
olen niin väsynyt, etten jaksa edes punastua.
”Chris Evans on…?”
”Näyttelijä. Kyllä sä tiedät, Avengers, Kapteeni Amerikka…”
”Aa, se. Se, jolta Kuutti näyttää. Se, jolta Kuutti lainasi
naamansa ja kroppansa…?”
”Miten niin lainasi?”
”Katsos. Tää kuulostaa naurettavalta, mutta… Kuutti nyt on
demoni.”
”Joo, sä oot ihan oikeassa. Niin kuulostaa.”
”Mähän sanoin. Kuutti on demoni, se on muodonmuuttaja. Se
pystyy ottamaan itselleen käytännössä kenen tahansa muodon, ja se valitsee
ulkonäkönsä sen mukaan, kenet se haluaa hurmata. Kuka sattuisi maistumaan
parhaalta.”
”Se on myös kannibaali?”
”Kannibaalit on ihmisiä, jotka syövät ihmisiä. Kuutti ei ole
ihminen, joten ei, se ei voi edes teoreettisesti olla kannibaali. Eikä se ole
muutenkaan, ei se syö ihmistä – niin kuin lihaa, ei. Sun kroppasi on ihan
turvassa.”
”Mikä sitten ei ole turvassa? Mun sielu?”
”Järki, lähinnä.”
”Okei. Leikitään hetken aikaa, että mä uskon sua, joten
kerro toki lisää.”
”Juttu on niin, että se syö sun dopamiinit. Tiedätkö sä,
mitä se on?”
”Joo, mä olen käynyt bilsankursseilla. Se mielihyvähormoni
tai joku vastaava?”
”Just niin. Sitten sä varmaan tiedät, että mistä niitä saa?
Tupakointi aktivoi sun dopamiinireseptorit”, Otso kertoo kyllästyneen
kuuloisesti, se kuulostaa siltä kuin lukisi suoraan kirjasta. ”Samoin seksi.
Tietyt huumeet, kuten LSD. Joka taas on hallusinogeeni.”
”Mä tiedän”, mä sanon närkästyneenä.
”Mä tiedän että sä tiedät. Kunhan kerroin”, mies sanoo ja
virnistää mulle väsyneesti. ”Kuutti on jätkä, joka syöttää sun ihon alle
hallusinogeeneja, odottaa että sun dopamiinireseptorit purskauttavat sun kropan
täyteen mielihyvähormonia, ja syö ne.”
”Syö?”
”Sun kallossa on vasemman korvan takana heikko kohta”, se
sanoo, ja mä kosketan automaattisesti sinne. ”Sen ei tarvitse läpäistä sieltä
kohtaa kalloa, vaan se pystyy imemään ne sun ihon lävitse, ja se syö sitä.”
”… Okei.” Mä en voi olla miettimättä, minkälaisen ihmisen
matkaan mä sitten olen loppujen lopuksi päätynyt.
”Kyllä. Ja kun tarpeeksi kauan sun aivot tekee sitä, että
sinne tulee yhtäkkisiä, järjettömiä purskahduksia mielihyvähormonia, sun koko
kroppa sekoaa. Ja sä sekoat.”
”Sekoat?”
”Sä näet harhoja”, Otso kertoo. ”Sä näet asioita, joita ei
ole olemassa. Sun järkesi häviää, ja loppujen lopuksi sä useimmiten ajaudut
itsemurhaan, kun et kestä niitä harhoja enää. Skitsofrenia, Helena.”
”Jos – ja vain jos – tää olisi totta”, mä aloitan
mietteliäästi, ”mistä sä tietäisit tällaisia asioita?”
”Koska mä olen seurustellut Kuutin kanssa”, Otso ilmoittaa.
”Mä olin sen dopamiinipankki. Se sai mut hallusinoimaan, näkemään harhoja, ja
se johti siihen, että mä melkein tapoin itseni. Se sai mut unohtamaan asioita,
jotka ei olleet sen mielestä tärkeitä – asioita, jotka tekivät mut
surulliseksi, tai ylipäätään pakottivat mut miettimään enempää kuin seuraavaa
olutta, seuraavaa pysäkkiä. Mä vietin sen kanssa yhden kesän, se päättyi siihen
että mä pakottauduin muistamaan –”
”Miten niin pakottauduit?”
”Se oli vaikeaa”, Otso sanoo ja kääntää päänsä toiseen
suuntaan niin, etten mä näe sen ilmettä. ”Se oli ihan pirun vaikeaa. Mä lähdin
vetämään sen ja meidän yhden yhteisen kaverin, Johannan –”
”Ai sen Johannan, jonka autoa sä ajat?”
”Se on paperilla mun, mutta joo”, mies vastaa mutta ei
vieläkään katso mun suuuntaan. ”Älä keskeytä mua, jooko? Anna mä kerron.”
”Okei, anteeksi.”
”Niin. Se ja Johanna tappelivat keskenään, ja mä lähdin
menemään. Mä löysin kirjaston, luin sähköpostin jossa mun silloinen
tyttöystäväni kertoi olevansa raskaana mun parhaalle kaverille ja tappavansa
itsensä, koska tunsi siitä syyllisyyttä. Kuutti oli pistänyt mut unohtamaan
koko Olivian, se sen tytön nimi oli, koska se sai mut itkemään, ja Kuutin mielestä
itkeminen ei ole funktionaalista”,
mies sanoo, ja mä säpsähdän sitä… en mä tiedä, ehkä katkeruutta, jota sen
äänestä melkein pisaroi. ”Ja kun mä muistin, mä pakotin sen viemään itseni
kotiin. Se vei mut kotiin, ja mä jäin sinne hetkeksi, järjestelin asioita, sekä
fyysisesti että omassa päässäni. Kuutti yritti viedä mun muistin ennen kuin se
jätti mut kyydistä, mutta mä kielsin, koska ei oo mitään hirveämpää kuin se
tunne että sun pitäisi muistaa jotain, muistaa jotain oikeasti tärkeää, ja sä
et vain pysty muistamaan. Mä lähdin
lokakuussa pois, väitin isälle että olin päässyt varasijoilta sisään
opiskelemaan Helsingin yliopistoon, ja lähdin pois.”
”Mitä sä oot sitten tehnyt? Tähän asti, kun sä oot
esittänyt, että opiskelet?”
”Ajanut. Etsinyt. Selvittänyt asioita.”
”Millaisia asioita?”
”Demoneista. Mä olen kuunnellut niitä sekopäitä, jotka
heitetään mielisairaalaan koska ne eivät pärjää arkielämässä, ja mä olen
kartoittanut aika hyvin koko jutun. Miten ne pystyy manaamaan ulos susta – olettaen
tietenkin, että ne ovat vain riivanneet sut, niin kuin sun veljesi – ja miten
ne pystyy heittämään takaisin Helvettiin, tai mihin ikinä ne sitten loppujen
lopuksi päätyykään. Sen lisäksi mä olen etsinyt Kuuttia.”
”Miksi?”
”Koska toi ei ole oikein. Noin ei voi tehdä. On sellaisia
muodonmuuttajia, jotka kulkevat hurmaamassa naisen sieltä ja miehen täältä, ja
sitten on sellaisia kuin Kuutti ja… kuin Kuutti. Mun puolesta ne
muodonmuuttajat saavat tehdä ihan mitä lystävät, jos ne eivät ole kuin Kuutti, koska
mulla ei ole mitään oikeutta tuomita ketään takaisin Helvettiin – tiettyjä
poikkeuksia lukuun ottamatta – mutta jos ne ovat kuin Kuutti, jos ne juovat
yhden ihmisen tyhjiin niin pahasti, että se ei oikeasti löydä muuta ratkaisua
tilanteeseensa kuin itsemurha, se ei ole oikein. Been there, done that, kuten
sanotaan, ja mä en todellakaan aio antaa kenellekään tapahtua niin. Enää, ehkä,
öö, ikinä. Siksi mä olen etsinyt Kuuttia, mutta siinä on se huono, että vaikka
mä olen suojannut itseni siltä, sekin on tajunnut koko systeemin ja tietää,
mitä mä tiedän ja mitä mä osaan. Se myös kertoo muille… vittu, se sanoo niitä sisaruksikseen, muille samanlaisille,
että mua pitää varoa, koska mä tiedän mitä se tekee ja mitä ne kaikki tekevät.”
”Ja sä päätit että pelastat mut, vai?”
”Kyllä. Mä haluan pelastaa kaikki”, se sanoo koruttomasti.
”Järjetön tehtävä, ja noita ei voi tappaa.
Ne löytävät tiensä aina tänne takaisin, ja tää on ihan toivoton tehtävä, mutta
mä aion pelastaa kaikki.”
”Yksin?”
”Yksin.”
”Ei sulla oo mitään kavereita, jotka tossa voisivat
auttaa…?”
”Ei.”
”Mä voin”, mä ilmoitan.
”Miksi?”
”Miksi ei?” mä kysyn. ”Sä varasit tän hotellin jo kahdeksi
yöksi, joten mitä muutakaan mä tässä voin?”
”Miten niin?”
”Me ollaan hei melkein kohtalotovereita”, mä ilmoitan,
”oikeesti, mieti nyt. Sä seurustelit sen kanssa, mä seurustelin sen kanssa –”
”Helena hei…”
”Ei kun kuuntele! Mä en tiedä, musta tuntuu että se ei
tehnyt mulle mitään, enkä mä tiedä miksi –”
”En mäkään”, Otso sanoo vähän turhan vikkelästi. Mä käännän
pääni sitä kohti, katson siihen, se hymyilee vähän turhan iloisesti, vähän
turhan viattomasti.
”Miksi?”
”Ei mitään, en mä tiedä, just mä sanoin –”
”Ei, vaan miksi se ei imeskellyt mua?”
”Ai sä nyt uskot sen?”
”Älä vaihda aihetta. Leikitään, että mä uskon sua, miksi se
ei imeskellyt mun aivoja?”
”Imeskellyt”, Otso sanoo mietteliäästi. ”Melkoinen
kielikuva.”
”Ala puhua”, mä käsken kylmästi. ”Liittyykö se siihen, että
mulla ei ole jotain, niin kuin te puhuitte?”
”Ei.”
”Sä oot huono valehtelemaan, Otso, kai sä sen tiedät?”
”Okei. Mä en kerro sitä sulle vielä.”
”Mä oon kuullut juttua, että sulla on vähän tapana tehdä
niin.”
”Jaaha. Ihan sama. Mä kerron sulle myöhemmin mitä mä tiedän,
mutta mä en uskalla vielä sanoa mitään varmaa, koska mä en ihan oikeasti vain
tiedä. Mun täytyy selvittää vielä muutama juttu. Mutta ei, mä en ota sua
mukaan. En todellakaan.”
”Ai miksi? Koska mä oon tyttö?”
”Tulihan se sukupuolikortti sieltä”, Otso huokaa syvään.
”Mun suurin apuni tässä jutussa on Johanna, joka, kuten ehkä nimestä huomaat,
on nainen.”
”Miksi sitten? Mikä ongelma tässä muka olisi sitten?”
”Koska hei, ei tässä oo mitään järkeä! Oikeesti!”
”Ei ookaan”, mä sanon ja tarkoitan sitä täysin, aivan
kokonaan. ”Ei olekaan. Koko tilanteessa ei ole yhtään mitään järkeä, mutta se
ei poista sitä faktaa, että mä voisin auttaa sua. Koska sä autoit mua, mä voin
auttaa sua.”
”Ei, et sä voi.”
”Sä voit opettaa mut. Sä voit opettaa mua manaamaan demoneja
ja mitä vittua tahansa”, mä ilmoitan, ”koska hei, mun pikkuveli on demoni ja mä oletan, että mä en voi mennä kotiin?
Koska Kuutti tietää missä mä asun ja sitä rataa?”
”Kuutti tosiaan rakastaa spesiaalikeissejä, niin kuin minä
ja sinä”, Otso sanoo mietteliäästi, ”se ei kyllä ollenkaan tehnyt järkeä, se
sen – tai ei mitään.”
”Niin mikä?”
”Ei mitään. Mä en sanonut mitään.”
”Paitsi sen, että sä otat mut mukaan.”
”Ai sanoinko mä muka niin?” Otso ihmettelee. ”Vitsi, en
muistanutkaan.”
”Ei kannattais juoda niin paljon, muisti menee.”
”Jaha. No kiitos, kun kerroit.”
”Joo ei mitään, oli ihan ilo.”
”Varmasti. Mä en ota sua mukaan, piste.”
”Vaikka mä johdatin sut Kuutin luo, tai Kuutin sun luo,
miten sä nyt sen haluatkaan miettiä?”
”En siltikään.”
”Haista vittu.”
”En aatellut”, mies sanoo ja hymyilee mulle suloisesti. ”Ei
tulis mieleenkään.”
”Eikö?”
”No… ei. Nyt kun tuli puheeksi.”
”Aha.”
”Mitä aha?”
”Just sitä aha. Että aha.”
”Miksi sun puheesi viittaa jotenkin siihen suuntaan, että mä
tein taas jotain väärin?”
”No en kans tiedä”, mä vastaan sellaisella enhän minä mitään sellaista väittäisi -äänensävyllä,
sellaisella jota kuuluisi korostaa olankohautuksella. Selällään maatessa olkien
kohauttelu ei tule kuitenkaan onnistumaan mitenkään mainittavasti, joten mä en
yritä.
”Aha. Siksikään mä en ota sua mukaan.”
”Mitä?”
”Just siksi. Mä en sano yhtään enempää, paitsi sen, että mä
haluan toisen näistä tyynyistä ja peitoista ja voisin laittaa pikku hiljaa
nukkumaan tohon”, se sanoo ja viittaa sohvan suuntaan.
”Ai sä aiot mennä sinne nukkumaan?”
”Joo, niin mä vähän meinasin.”
Nyt Helena hiljaa. Oikeasti, ihan vain hiljaa. Vedä pari
kertaa syvään henkeä äläkä tee tyhmiä ratkaisuja, okei? Oo vaan fiksu, ja ole hiljaa.
”No ei sun sinne tarvii mennä.”
”Ahaa?”
”Joo, tai siis no, eiks tähän mahdu nyt ihan näpsäkästi
kaksi – ”
”Jos ei.”
”Miten niin ei?”
”Niin, että ei. Mä en nuku sun kanssa samassa sängyssä,
piste.”
”Miksi vitussa et nukkuisi? Sä maksoit tän huoneen, et sä
voi nukkua sohvalla kun me mahdutaan molemmat tähän ihan sopivasti, molemmilla
ois lämmintä ja pehmeää ja mukavaa?”
”Mä en nuku ihmisten vieressä.”
”Syystä?”
”Koska mä en harrasta sellaista. Mä en ole nukkunut ihmisen
vieressä noin miljoonaan vuoteen, ja musta tuntuu että mä en todellakaan osaisi
sitä.”
”No kuule, treenaa. Koska mä en aio liikkua tästä, enkä mä
henkilökohtaisesti näe mitään järkeä siinä, että sä nukkuisit sohvalla, kun
tässä on meille kahdelle kuitenkin tilaa oikein sopivasti.”
”Helena hei…”
”Mitä?”
”Oikeesti. Mitä sä nyt haet tuolla?”
”Mä en hae tällä mitään muuta kuin sitä, että sä maksat
kolmesataa euroa kahdesta yöstä hotellissa, ja sitten sä muka nukkuisit
sohvalla koska mä oon niin nainen etten voi nukkua sohvalla, ja mä oon niin
ihminen ettet sä voi nukkua mun vieressä? Otso hei, kelaa nyt vähän. Oikeesti,
yritä edes.”
”Mä yritän koko ajan oikein kovasti, mutta musta tuntuu,
että on kaikille parempi että mä en nuku tässä.”
”Ja miksikä niin?”
”Koska ala puhua.”
”Mistä?”
”Mitä sä mietit. Että mä oon ihan psykopaatti? Mä en pakota
sua uskomaan, ja sä oot ihan vapaa kävelemään ulos ovesta koska tahansa sä vaan
haluat mennä, ,mun puolesta, antaa mennä vaikka heti. Täältä vaan ei mene
busseja mihinkään suuntaan ennen
aamukymmentä, ja ulkona on ihan pirun kylmä. Sä voit aamulla lähteä vaikka
saman tien bussilla pois, mä kannatan ettet mene himaan, mutta ihan vapaasti.”
”Miksi mä haluaisin lähteä? Mä just intin, että haluan jäädä
sun kanssa tekemään tätä, haluun auttaa sua –”
”Miksi? Yritätkö sä joustaa mun psykopaattisuuteen niin,
että mä en haluaisi tappaa sua? Mä en aio tappaa sua, sä oot ihan vapaa
tekemään ihan mitä sä haluat, Helena hyvä.”
”No voi kiitos, sepä ystävällistä.”
”Joo niin munkin mielestä.”
”Sä voit ihan hyvin nukkua mun vieressä.”
”Sä et nyt tee järkeä ollenkaan.”
”Niinhän sä aina sanot.”
”Et. Mä en nuku sun vieressä.”
”Nukutpas.”
”En. Mä meen sohvalle”, Otso sanoo ja nousee istumaan, katso
äiti, ilman käsiä, pelkillä vatsalihaksilla, hurraa hurraa, hyvä Otso! Mies
kampeaa itsensä ylös sängystä ja yrittää kammeta peittoa mun alta, mutta mä
ojennan käteni sitä kohti, se väistää ja nykäisee taas peittoa, ja mä tartun
peiton reunoihin niin että saan käärittyä sitä sopivasti ympärilleni nopealla
360 asteen pyörähdyksellä niin, että Otson tasapaino pettää nykäisystä ja se
rojahtaa puoliksi mun päälleni.
”Helena, nyt helvetti –” se aloittaa yrittäessään päästä
kömpimään takaisin ylös, takaisin jaloilleen, mutta mä kurkotan suutelemaan
sitä.
Se ei tönäise mua pois, mutta ei liiku itsekään mihinkään
suuntaan, ei myöskään lähemmäksi. Mä kierrän käteni sen niskaan ja vedän sitä
alaspäin, yritän saada suudeltua sitä tiukemmin, syvemmin, mutta se vetäytyy
kauemmas, vetää huulensa mun huulilta niin että saa mut älähtämään
turhaumuksesta.
”Mitä nyt”, mä huokaan.
”Sä joko et usko mua –”
”Mä uskon sua.”
”Miksi sä uskoisit mua?”
”Koska… en mä tiedä. Koska se käy järkeen.”
”Ei kukaan sano, että käy järkeen, että sun pikkuveljesi on
riivattu ja että mies, jonka kanssa sä seurustelit, on demoni.”
”Mä sanon”, mä vastaan ja hymyilen aurinkoisesti.
”Sä et voi uskoa sitä.”
”Älä päätä mun puolesta, mitä mä uskon ja mitä mä en usko.
Miksi sä olisit kertonut mulle, jos tarkoitus ei olisi että mä uskoisin sua?”
”No, jos sä uskot mua, sä oot nyt järkyttynyt, kauhuissasi,
ihan mitä tahansa, mikä tarkoittaa sitä, että sä et ajattele järkevästi ja… Jos
mä nyt – annan sun – no vittu ihan sama, jos mä annan tän mennä eteenpäin, niin
sä syytät mua huomenna raiskauksesta. Tai sieppauksesta, kidnappauksesta, mistä
tahansa.”
”Ahaa?”
”Kyllä.”
”Paljonkin kokemusta aiheesta?”
”Mä yritän pysytellä fobbien tutkan alapuolella, kuten sanotaan.”
”Anteeksi minkä?”
”Fobbien? Poliisien? Marko Fobba Forss? Se nettipoliisi?”
”Otso, mitä vittua.”
”Joo, ei mitään. Poliisien. Välttelen poliiseja, minkä takia
mä en nuku sun vieressä.”
”Mä lupaan sulle, että en soita niille sun fobbillesi
huomenna.”
”Promises promises”, mies irvistää. ”Anna nyt vaan olla. Sä
takerrut muhun nyt, ja sitten sua vituttaa aamulla, ja vähänkö sun on helppoa
sitten purkaa sun vitutustasi poliiseille.”
”En mä aio purkaa yhtään mitään poliiseille! Otso kiltti, oo
nyt vaan hiljaa.”
Mä kiipeän ylös sängystä, asetun seisomaan Otson eteen,
kallistan päätäni taaksepäin niin että pystyn katsomaan sitä silmiiin. Se
katsoo muhun takaisin, kuolemanrauhallisena, ja mua ärsyttää. Ärsyttää
suunnattomasti.
Se ei pistä vastaan, kun mä vien kädet sen niskaan, mies
antaa mun sormien pyöritellä niskasta vähän liian pitkäksi kasvaneita
suortuvia. Mä tuijotan sitä edelleen silmiin, ja lopultakin se kumartuu mua
kohti ja painaa huulensa mun huulille.
Mä en tiedä, miten mä päädyin tähän tilanteeseen. En ihan
oikeasti, mä en vain tiedä, mä en ymmärrä. Mä en tiedä, miten on mahdollista
että mä olen luoja tietää missä, miehen kanssa jonka mä tapasin eilen, sen
jälkeen kun se tarttui mua kädestä ja käski juoksemaan (mä kieltäydyn
tietoisesti miettimästä Tohtoria ja Rosea). Mä suutelen miestä ja lopultakin se
suostuu mukautumaan mun tahtooni, ja voi luojan tähden, lopultakin.
Myöhemmin mä makaan puoliksi Otson sylissä, sen toinen
käsivarsi on kiertynyt mun ympärille, se puhaltelee mun hiuksia pois
naamaltaan. Onnea vaan siihen yritykseen sitten, mä olen ollut joskus
huomaavinani että mun hiuksilla on tapana olla joka paikassa tiellä.
”Mä kysyn sulta huomenna”, Otso sanoo mietteliäästi.
”Mitä?”
”Että vieläkö sä haluat lähteä mukaan.”
”Ai nyt kelpaa?”
”Älä viitti hei, mä yritän pitää tässä henkevää keskustelua
yllä”, Otso sanoo ja nauraa, ja mä yhdyn sen nauruun, joka kaikuu hassusti sen
rinnasta tässä asennossa. ”Kelpaa.”
”Koska mitä, mä puhuin sut ympäri luistamaan ei fobbia-periaatteestasi?”
”Ai nyt sä sitten aiot kuitenkin soittaa fobbille?”
”Ääliö”, mä nauran. ”Nyt sulle kelpaa.”
”Kyllä. Mä sanoin jo. Mä kysyn sulta huomenna, ja jos sä
sanot silloin kyllä, tai ei, se on sitovaa. Jos sä sanot joo, niin mä opetan
sulle, miten tämä systeemi toimii. Ja miten sä manaat ne takaisin Helvettiin,
ja miten sä tunnistat ne. Ja jos sä sanot joo, niin sä oikeasti – tulet mun
mukaan. Ei siksi, että mä pakotan sut, vaan siksi, että jos sä sotkeudut tähän
enää yhtään pahemmin, sä tulet olemaan ikuisesti tappolistalla. Siihen asti,
että ne onnistuu sun tappamisessa.”
Mä vaikenen hetkeksi, kuuntelen Otsoa nojaten päätäni sen
solisluuhun, joka paistaa esiin terävästi melko vahvoista ja hurmaavista
rintalihaksista huolimatta.
”Mä en oikeasti halua, että sä sotkeudut tähän. Mä en halua,
mutta mä oletan, että sä olet täysi-ikäinen –”
”Yhdeksäntoista toukokuussa.”
”Saman ikäinen kuin mä silloin kun mä sotkeuduin tähän
mukaan”, Otso sanoo, ”mutta mä tarjoan sulle vaihtoehtoa olla sotkeutumatta
mihinkään.”
”Mutta sehän tarkoittaisi sitä, että mä silti olen vaarassa?
Kuutti sanoi –”
”Joo. Siksi mä tarjoankin sulle vaihtoehtoa. Sä saatat olla
mun kanssa enemmän turvassa kuin yksin, tai saattaa olla että sä olisit yksin
täysin turvassa, mä en tiedä. Sä saat päättää, mitä sä haluat tehdä. Jos sä
päätät että et halua sotkeutua tähän, et halua sotkeutua mihinkään, niin sekin
on ihan fine. Mä päästän sut lähtemään, helvetti, mä ajan sut mihin sä haluat.
Ja mä kysyn sulta huomenna aamulla.”
”Mä vastaan huomenna kyllä.”
”Vastaatko?”
”Vastaan.”
”Katsotaan sitä huomenna sitten.”
”Jäätkö sä siihen nukkumaan?” mä tiedustelen vaihtaakseni
puheenaihetta.
”Riippuu siitä, aiotko sä potkia mua vielä.”
”En mä kyllä itse asiassa.”
”Okei, hienoa. Kai mä sitten.”
”Mä tiesin”, mä vastaan äärettömän tyytyväisenä itseeni.
”Mitä?”
”Että mä saan sut nukkumaan sängyssä.”
”Haista vittu.”
”Ei kiitos.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti