Mä sitten olin kuitenkin eilen illalla fiksu. EI puhuta
siitä, että mä suutelin jotain randomia Otsoa, joka on kummallisempi kuin
Kuutti, Ella ja minä yhteensä, koska siinä ei ollut mitään fiksua, mutta sen
verran fiksu mä kuitenkin onnistuin olemaan, että lähdin suoraan sen jälkeen
kotiin. Mua hihitytti kummasti bussipysäkille kävellessä – mä olin aika
tuiterissa, vaikka kello oli siinä vaiheessa mitä, puoli kymmenen maksimissaan,
mä en ole ihan varma. Mua hihitytti, ja mulla oli kivaa, ja voidaan lisätä tähän
vielä se, että Otsoa Ella ei ole onnistunut sentään viemään – koska Otsoa ei
ole Ellalle olemassakaan, mikä on mukavaa. Eikä tule olemaankaan, jos mä saan
päättää, koska mä en aio enää jakaa sitä yhtään kenenkään kanssa.
Mutta okei, mitä mä eilen menin tekemään? Mä olen
seurustellut neljä päivää Kuutin
kanssa. Neljä päivää, ja mulla meni kokonaiset kolme päivää ennen kuin päädyin
suutelemaan jotakuta randomia baarissa. EI siinä mitään, sellaista sattuu
paremmissakin piireissä, mä olen ihan varma, mutta jotenkin melko… huvittavaa.
Mä en tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, koska mä en oikeasti ole sellainen
tyttö, joka kauhean helposti lipsahtaa muihin miehiin. Mä en ole sellainen
tyttö, en missään nimessä.
Äiti ihmettelee, miksi mä olen niin hiljaa, mutta mä
kohautan olkiani kahvikupilleni ja siirryn hetken mietittyäni koko kahvipannun
kanssa olohuoneeseen. Jos mikään muu ei auta, Avengers auttakoon. Hetken aikaa
mä mietin, että katsoisin elinikäisen suomileffasuosikkini Helmiä ja sikoja,
mutta sitten mä tajuan että ei, mä en
katso sitä juuri nyt. En, jos mä puhuin siitä eilen Otson kanssa. Avengersissa
on se hyvä puoli, että siinä on niin paljoon iloja silmälle (mä voisin oikeasti
ryhtyä lesboksi Scarlett Johanssonille), ja siihen pystyy uppoamaan ja unohtamaan
ongelmat. Mä voin keskittyä tuijottamaan Kapteeni Amerikan hauiksia, ja johan
elämä näyttää valoisammalta.
Mulla ei ole mitään hätää, mä vain istun jalat
sohvapöydällä. Samuel liittyy seuraan jossain vaiheessa, sitä ei näytä
haittaavan saman elokuvan uudestaan ja uudestaan tuijottaminen. Kaiken
kaikkiaan oikein onnistunut sunnuntai, aivan tavallinen sunnuntai, paitsi siinä
vaiheessa, kun kohtaus vaihtuu Steve Rogersiin, joka hakkaa nyrkkeilysäkkiä.
Mä tunnen nuo hartiat liian hyvin. Ja ei, mä en tarkoita
sitä, että mä olen nähnyt tämän elokuvan liian monta kertaa – tai ehkä sitäkin,
totta kai mä olen nähnyt tämän leffan ihan liian monta kertaa. Asian ydin ei
ole siinä, että on Captain America, tai Steve Rogers, tai edes arvoisa herra
näyttelijä Chris Evans. Asian ydin on se, että mä tunnistan nuo hartiat aivan
liian hyvin. Mistä?
Siitä, että mä olen jumaloinut niitä kaksi viikkoa.
Tietenkin voisi sanoa, että kaikkien lihaksikkaiden miesten
hartiat näyttävät ihan samalta. Eihän niissä lihaksissa kuitenkaan ole niin
paljon eroa? Kuitenkin se tapa, jolla t-paita pingottuu hartioiden ympärille,
on niin tuttu, vaikken mä ole sitä t-paidassa nähnytkään – mä olen nähnyt sen
kauluspaidoissa. Ruudullisissa kauluspaidoissa.
Kuvakulma vaihtuu, ja mä tunnistan nuo kasvot. Paljon
nuorempina, totta kai, ja vähemmällä maskeerauksella. Hiukset jakauksella, ei
hikisinä joka suuntaan sojottaen. Mutta huulissa on sama kaari, ja tapa. jolla
t-paidan hihat puristuvat kiinni sen hauiksiin, on niin tuttua.
Jos tämä ei ole friikkiä, niin mikä sitten. Kelpaako tämä
Otsolle kummalliseksi, oudoksi tai miten se nyt sen sanoikaan eilen? Kelpaako
tämä omituiseksi? Koska mun mielestä on kieltämättä omituista, että Kuutti
näyttää mun lempisarjakuvasankarilta, tai mun lempisarjakuvasankarini näyttää
Kuutilta. Mä en tiedä, univajeella saattaa olla asian kanssa jotain tekemistä,
mutta mun mieleen ei välähdä hetkeksikään pientäkään epäilystä siitä, etteikö
tässä olisi jotain todella kummallista takana.
Tietenkin Kuutti näyttää tutulta, koska mä nukun julisteiden
alla, mun huoneen seinillä on teinityttötapaan noin kaksisataa julistetta,
lehtileikettä tai kuvaa kyseisestä herrasta, totta kai se näyttää ihan pirun
tutulta. Se ei selitä Kuutin ”me ollaan jo tunnettu tosi kauan” –höpinöitä, mutta…
Kuitenkin.
”Mihin sä meet”, Samuel kysyy, kun mä kampean itseni ylös
sohvalta.
”Meen soittamaan.”
”Okei. Haittaako jos mä katon tätä sillä aikaa?”
”Ei”, mä mutisen. Näytä normaalilta, näytä normaalilta, älä
käyttäydy kummallisesti, Helena.
Oman huoneeni turvassa mä soitan siihen numeroon, jonka Otso
antoi mulle käyntikortissaan. Se soi, ja soi, ja soi.
Se siitä neitojen pelastamisesta.
Okei, mä olen nukkunut ihan selkeästi liian vähän, mä
todellakin olen. Mun pitäisi mennä nukkumaan, nukkua yksi kokonainen yö selvin
päin, ehkä se helpottaisi siihen faktaan että mä alan oikeasti olla sekoamassa.
Tämä on Otson syytä, todellakin. Kaikki on Otson syytä. Mä olen tulossa
hulluksi, mutta mä syytän siitä Otsoa, koska se alun perin puhua papatti
kaikista neidoista hädässä, kummallisista sattumuksista, ja varsinkin siitä
etten mä ole suoranaisessa
hengenhädässä. Mitäs vittua se sellainen on, saanko kysyä? Niinpä.
Okei. Mä pystyn tähän. Mun elämässä ei ole mitään
kummallista, ei todellakaan, paitsi se, että mä olen kolmen päivän seurustelun
jälkeen onnistunut kehittämään aikaan järjettömän riidan Kuutin kanssa. Mä
voisin ehkä lopultakin tulla vastaan ja soittaa sille.
Kuutti vastaa taas toisella tuuttauksella, ja me sovitaan,
että tavataan keskustassa parin tunnin päästä, mun täytyy kuitenkin päästä
suihkuun ja sitä rataa. Laittautuessani valmiiksi Kuuttia varten mä hoen
itselleni, että tässä ei ole mitään, kaikki on ihan hyvin, mikään ei ole
kummallista, omituista tai vaarallista, jos jokin on vaarallista tai muuta pahaa, niin se on Otso.
Onneksi se ei vastannut, todellakin.
Kuutti on mua vastassa bussipysäkillä, kun mä kiipeän torin
laidalla ulos. Hetken ihmeteltyään se kumartuu halaamaan mua, ja mä halaan sitä
takaisin vähän jäykähkösti, annan sen kuitenkin tarttua itseäni kädestä, kun me
lähdetään juomaan kahvia.
Kuutti maksaa kahvit kortillaan, ja mä ihmettelen sen
American Expressiä taas kerran, mutta en sano mitään.
”Joten”, mä sanon, kun olen saanut takin päältäni, kierrän
kädet kahvikupin ympärille ja katselen tiukasti maitokahvin pinnalla olevia
pieniä kuplia.
”Joten.”
”Ennen kuin sanot mitään mistään…”
”En mä ollut sanomassakaan”, se sanoo hiljaa. ”Sä saat puhua
ensin, kun kerran suostuit ottamaan yhteyttä.”
”Okei. Tilanne on se, että sä mokasit. Mutta mä mokasin
myös”, mä ilmoitan ja nostan lopultakin katseeni Kuuttiin. Yhdennäköisyys on
huomattava, se on järjetön. Kuutti hymyilee mulle pientä hymyä, ja mä
tunnistaisin tuon ylähuulen kaaren missä tahansa.
”Mitä sä teit?”
”Mä suutelin eilen yhtä… Otsoa.”
”Okei.”
”Sanotko sä vain okei?”
”Mitä muutakaan mä sanoisin? Kai sulla oli syysi siihen.”
”Mua vitutti sinä”, mä ilmoitan. ”Koska sä et kertonut
mulle, etkä kerro vieläkään, että mitä sä teit Ellan kanssa.”
”Me juteltiin, mä lupaan sulle”, se sanoo ja kurkottaa
pöydän yli, ottaa mun kädet käsiinsä ja puristaa. ”Mä vain juttelin sen
kanssa.”
”Vannotko? Koska jos mä kysyn Ellalta, se kertoo mulle
totuuden. Mä en ole vielä kysynyt, koska mä oon toivonut että sä kertoisit
mulle.”
”Kysy vain. Ei mitään väliä, koska mä puhun ihan totta. Me
puhuttiin, ei mitään ihmeellistä.”
”Okei”, mä sanon ja puren alahuultani. ”Okei. Mutta mä
suutelin jotain Otsoa eilen. Klubbenilla. Se vaan… mä olin siellä, koska mua
ärsytti, ja se vaan tuli jostain yhtäkkiä puhumaan mulle. Me puhuttiin ja se
löpisi jotain ihan pehmoisia, susta ja kaikesta, ja yhtäkkiä me vaan
suudeltiin. Mä en halunnut että niin kävisi”, mä sanon, vaikka en ole ihan
varma siitä, puhunko totta. ”Mä en halunnut, ei mulla ollut mitään syytä. Niin
vaan nyt kävi.”
”Okei”, Kuutti sanoo ja kohauttaa hartioitaan. ”Haluatko sä
silti jatkaa meidän… juttua?”
”Haluan”, mä ilmoitan. ”Ei tässä mitään. Mä vaan hämmennyin
tosi kovaa.”
”Mä ymmärrän sua”, Kuutti sanoo ja hymyilee mulle
rauhoittavasti, ”se on ihan ihmismäistä hämmentyä asioista.”
”Mutta kun, se Otso, se on joku sun tuttu?”
”Kuka Otso?” Kuutti kysyy kiinnostuen lopultakin.
”Otso…” Mä muistelen käyntikorttia, jonka sain eilen. ”Otso
Harmaja.”
”Ai Harmaja!” Kuutti sanoo ja sen kasvoille leviää hymy. ”Ei
vitsi, oikeesti vai?”
”Joo…?”
”Mitä se täällä tekee?”
”Jotain bisneksiä täällä, en mä tiedä.”
”Ei vittu, mä en oikeesti tiennyt että se on täällä”, Kuutti
sanoo ja nauraa. ”Okei. Mua ei haittaa, että sä suutelit sitä, mä oon tehnyt
sitä itsekin muutaman kerran –”
”Mitä?”
”Joo, ei siitä sen enempää, meillä oli yks kesä jotain
juttua, mut se vähän jäi. Ei mitään ihmeellistä.”
”Sä oot…” Mä jään katsomaan sitä kummastuneena. ”En olis
ihan kuvitellut – tai siis, sinä ja se – se ei kuulostanut ihan siltä, että se
olisi katkera ex, tai jotain.”
”Ei se olekaan”, Kuutti nauraa. ”Onko sulla sen
puhelinnumero? Se on vaihtanut numeronsa, ja mulla on ollut sitä vähän ikävä –
ei silleen, vanha suola ei janota tai miten se nyt ikinä sanotaankaan, mutta
kunhan kaipaan. Mä kuitenkin vietin sen kanssa yhden kesän käytännössä
kokonaan, ja se on oikeasti tosi hyvä jätkä.”
”On mulla sen numero”, mä sanon ja siristän silmiäni Kuutin
innostusta katsellessani. ”Mutta sillä oli varmaan joku syynsä siihen, että se
vaihtoi numeronsa…”
”Varmasti olikin, mutta jos se antoi sen sulle, niin
siihenkin oli syynsä. Tekö puhuitte musta?”
”Joo.”
”Mitä nyt silleen?”
”Ei mitään ihmeellistä, se ei ainakaan maininnut että te
olisitte seurustelleet joskus…”
”No joo, musta tuntuu ettei se ole kauhean ylpeä siitä”,
Kuutti nauraa. ”Ei mitään. Se oli hyvää aikaa se, ja vielä paremman siitä tekee
se fakta, että se on ohi. Otso ei ollut ihan mun tyyppiäni, sanotaan vaikka
näin.”
”Ahaa…”
Tässä on taas yksi sellainen keskustelu, johon mä en olisi
ikinä uskonut osallistuvani. En todellakaan. Ei tässä mitään, kukin tavallaan,
mutta mä en vain ymmärrä.
”Pistä sille viestiä”, Kuutti yllyttää, ”ehdota, että
voitaisiin tavata jossain.”
”Sanonko mä, että säkin haluat tavata?”
”Joo, sano vaan. Musta tuntuu, että siihen on syynsä, miksi
se on täällä.”
”Mä en tiiätkö yhtään ymmärrä sua.”
”Ai miten niin?”
”No siis – eikö… tai no, en mä tiedä. Eikö sun kuuluisi olla
vihainen tästä koko jutusta?”
”Varmasti joo, mutta ei siinä oo mitään pointtia olla
vihainen. Mä en ole pettänyt sua, Helena”, se sanoo ja kurkottaa kupertamaan
kätensä mun posken ympärille, pitää mun päätä paikoillaan ja silittää
peukalollaan ihoa mun korvanlehden vieressä. ”Ei sen suhteen mitään hätää. Enkä
mä myöskään ole sulle yhtään vihainen, että sä suutelit Otsoa – päinvastoin”,
se nauraa.
”Öö, okei?”
”Joo. Jos se on jotain, niin kevyesti kuumottavaa.”
Mä tuijotan Kuuttia suu auki, enkä edes välitä siitä että
näytän varmasti todella typerältä. Okei, tuo mies on sekopäisempi kun mä
uskoinkaan, ihan tosissaan.
”Pistä sille viestiä”, Kuutti sanoo taas.
”Mä yritin soittaa sille aiemmin päivällä, eikä se vastannut”,
mä lipsautan ja puren kieltäni. Ääliö.
”No voi paska. Pistä viestiä.”
”No mä laitan. Mitä sä teet huomenna? Kelpaako sulle nähdä
se huomenna, tai tänään, tai jotain?”
”Joo, koska tahansa”, Kuutti nauraa, ”mulla ei oo kauheen
tiukka aikataulu minkään suhteen.”
”Okei…”
Mä kirjoitan nopeasti Otsolle viestin, jossa sanon että
Kuutti haluaa tavata sen, luen sen kertaalleen läpi ja lähetän sitten. Mä en
tiedä, mihin mä oon sotkeutunut, koska tää alkaa jo saada naurettavat
mittasuhteet, koko juttu. Koko Kuutti-juttu, koko Otso-juttu, ja itse asiassa,
koko Helena-juttu.
Me puhutaan Kuutin kanssa vähän mistä sattuu, ja jokin sen
äänessä on todella, todella rauhoittavaa, niin rauhoittavaa että mä vain sulan
ja kurkotan suutelemaan sitä pöydän yli. Se hymyilee mulle, kun mä palaan
takaisin taaksepäin, se hymyilee mulle oikein leveästi.
Puhelin pöydällä värisee, se on Otso Harmaja, joka tekstaa.
Sanoo, että haluaa totta kai tavata, haluaa tavata ihan missä tahansa ja
milloin tahansa, mieluiten tänään, pahoittelee myös ettei vastannut aiemmin päivällä. Mä kysyn
Kuutilta, mitä me tehdään, ja se ehdottaa, että me voitaisiin kaikki kolme
mennä sen kämpälle, mutta mä ilmoitan että ei, me mennään meille.
Sunnuntai-iltapäivä tarkoittaa sitä, että äiti on töissä ja isä on vielä
enemmän töissä, Samuel nyt on kotona mutta se ei yleensäkään halua sotkeutua
oikeastaan mihinkään, mitä mulla on menossa kotona, mitä se nyt aina välillä
haluaa nähdä vilauksen Ellasta, mikä on sinänsä aika kurjaa. Samuel on korviaan
myöten ihastunut Ellaan, on ollut niin kauan kuin mä muistan, mutta se on
Ellalle vain Helenan pikkuveli, ei mitään sen kummempaa. Samppa parka. Se on
oppinut pysymään hyvin pois jaloista, ja mä olen tyytyväinen siihen, joten me
mennään meille. Vähän kylmii antaa Otsolle mun osoitteeni, mutta toisaalta…
tänä älypuhelinten aikakautena se saisi sen ihan mistä tahansa, ja mun mielestä
on paljon parempi antaa se sille itse. Ei sillä, en mä edes usko että se sillä
kauheasti mitään tekisi, mutta silti.
Otso kiittää, kuittaa ja sanoo odottavansa tapaamista
innolla, ja mä vain pohdin, että mihinköhän olen tällä kertaa mennyt
sotkeutumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti